Ranskan EM-kilpailut 28.11.-30.11.2014

Vihdoinkin jotain kirjalliseen muotoon tuosta reissusta! Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, joten täältä pesee! Lyhyesti sanottuna meidän reissu Ranskaan oli oikea surkeiden sattumusten sarja. Hauskaa oli, mutta epäonnisuudet olis voinu jäädä vähän vähemmälle.

Kaatumisia, sairaalareissuja, kielitaidottomia puolalaisia, eksymisiä, epäonnistuneita hotellivarauksia, yksi kipsattu jalka, yksi juoksuinen narttu ja kolme seonnutta urosta. Jälkikäteen lähinnä naurattaa että miten onkaan mahdollista, että yksi neljän hengen porukka voikin saada noin pahasti kaikki kurjat tilanteet reissuunsa.

Lauantaina 22.11. starttasimme Tuusulasta täyteen ahdetun transportterin kyydissä kohti Helsinkiä ja Tallink superstaria. Matkalla käväisimme hakemassa Satulle passin lentoasemalta jonka jälkeen seikkailu pääsi kunnolla alkamaan. Täpärä ehtiminen laivaan, buffetissa masut täyteen, taxfreen tyhjennys matkaeväiden muodossa ja baanalle. Suoraa, karua Balttian maisemaa monta sataa kilometriä pohjoiseen Puolaan yöksi. Hotelli johon varaus oli tehty, olikin mennyt jo talviunille joten pimeässä Puolan maaseudulla yöpaikan etsiminen vaati pitkää pinnaa ja sinnikkyyttä. Sängyt kuitenkin saatiin ensimmäisen yön uniin.

 

Tien nimi oli osuvasti Royal, kaupunkia en tähän hätään kyllä muista, mutta taisi olla Luxemburgissa :)

 Heti aamusta löysimme hotellin vierestä lähtevän pikkuisen hiekkatien, josta löytyi aivan loistava treenimaasto! Noin viiden kilometrin lenkki auton levyistä hiekkatietä, mäkiä ja mutkia, siis liki täydellinen. Koirat valmiiksi ja treenaamaan. Aloitettiin Veran kanssa kiertämällä reitti ilman koiria eksymisten estämiseksi. Seuraavan kierroksen saivat Royal pyörän ja minun edellä sekä Veran canicross koira Boa kickbikella Veran edellä. Seuraavalle kierrokselle en itse edes sitten päässytkään.

Treeni oli kaikin puolin juuri sellainen kuin treenin pitääkin olla viikkoa ennen kisaa. Vauhdista hurmautuneena laitoin itsekkin kaikkeni peliin ja mentiin Royalin kanssa todella kovaa. Vieran maasto pääsi kuitenkin yllättämään meidät. Eteen rynnännyt kulkukoira sai Royalin kiihdyttämään aivan hurjaan vauhtiin, koko koira näytti huokuvan kilpailutahtoa, ja halua päästä ohi edellä menijästä. Luin tilanteen totaalisesti pieleen ja kannustin koiraa. Huomaamatta jäänyt pieni sivutie oli kuitenkin pikkukoiran päämäärä, ja Royal seurasi tottakai perässä, oltiinhan jo melkein ohitusetäisyydellä. Itse en kuitenkaan tähän ollut varautunut joten jatkoin matkaa muutaman metrin alkuperäisen suunnitelman mukaan. Mun reitti tyssäsi Puolalaiseen hiekkatiehen. Suhteellisen kovaa vieläpä. Royal odotti kiltisti vieressä pyörän kanssa sillä aikaa kun koitin saada tajuntaani mitä oikein oli tapahtunut, mihin sattuu ja mitä tästä seuraa. Aluksi kipu oli kamala, shokin myötä lähinnä nauratti, shokin hälvetessä kipu palasi ja sen mukana pelko jalan ja kilpailun kohtalosta. Perässä ajanut Vera jäi keräämään koirat kasaan ja soittamaan apua. Äiti haki autolla, hotellissa annettiin pikaensiapu jonka jälkeen suunnattiin paikalliseen sairaalaan, ensin yhteen josta ohjattiin seuraavaan. Päivä kului pyörätuolilla kruisailessa valtavan kokoisessa Suwalkin sairaalassa. Englannin kielen taito sairaalassa oli olematon, joten viittomakielellä pelattiin. Polvi ja nilkka kuvattiin molemmat, murtumia ei onneksi ollut, mutta jostain kumman syystä halusivat kipsata jalan. Edelleen syy tähän on täysi mysteeri, mutta kipsi jalassa oli hyvä jatkaa matkaa kohti Ranskaa.

Vera nappasi kuvan onnettomuuden uhrista apujoukkoja odotellessa

Jos haluat nähdä treenit koko komeudessaan niin hyppää pyörän tangolle ja klikkaa linkkiä ;)

Astetta isompi sukka...

 Vasta maanantaina matka pääsi jatkumaan pikaisen sairaalassa pyörähdyksen jälkeen. Päivän myöhässä aikataulusta kruisailimme kahden pysähdyksen kautta Ranskaan. Reiteen asti kipsattu jalka keräsi tehokkaasti sympatia pisteet, vaikka naama oli suhteellisen hapan. Lähestyvä kilpailu ja jalan tilanne turhauttivat suunnattomasti. Oloa ei yhtään helpottanut oma avuttomuus. Liikkuminen oli hankalaa, suihkussa käyminen kamalaa, koirien lenkitykset mahdottomia ja kipsi kutitti julmetun paljon.

Muovipussi jalassa kohti uusia kolhuja! ;)

Herkkiä hetkiä Berliinissä

(c) Vera Ignatius

Kilpailupaikalle saavuttiin vihdoin keskiviikko illalla, jolloin heti ensimmäisenä kävimme juttelemassa Maija Nivalan kanssa jalan tilasta. Kipsi napsaistiin pois ja armoton kävelyn yritys alkoi. Polvi oli temppujalkapallon kokoinen ja nilkkakin mukava patti. Paljon kylmää ja jatkuva kohoasento toimi kisan pelastus yrityksenä.

Roylin mielestä automatkailu oli jo vähän tylsää...

Torstaina pyörän selkään ja reittiin tutustumaan. Kävimme Jasminin ja Veran kanssa kiertämässä radan pyörällä ja kickbikeilla. Tuon kuuden kilometrin aikana oppi arvostamaan lukkopolkimia. Oikealle jalalle raju treeni päivää ennen kisaa, kun polkaisin lähes koko lenkin yhdellä jalalla. Vasen polvi oli edelleen yhtä turvonnut kuin kipsin poisto hetkellä, ja kisan kohtalo näytti pahalta. Maija lääkärinä kuitenkin pystyi kilpailun eläinlääkäriltä lainatuilla tarvikkeilla punkteeraamaan nesteet pois. Vajaa puoli desiä osittain hyytynyttä verta polven sisältä noin 10h ennen EM-kisa starttia. Jännä fiilis, mutta helpotti niin julmetusti.

Jännittyneenä valmiina kisaan

Perjantaina 8.47 oli mun aika polkaista mutavellin sekaan. Stefan Vehkojan tiukasti teippaama polvi tuntui hyvältä, joten löysin itseni lähtöviivalta intoa puhkuvan dobermannin kanssa. Koskaan ei ole pelottanut starttaaminen tuolla tavalla. Meinasi ihan tosiaan mennä pupu pöksyyn, ihan vain polven takia. Päässä pyöri kauhukuvat tilanteesta jos satun kaatumaan, enkä pääse ylös. Kuitenkin vasta kaksi päivää aiemmin kipsi varpaista melkein nivuseen asti ja päivää aikasemmin pyöräily muistutti enemmän pelleilyä kuin kisaan valmistautumista. Siitä huolimatta sitä mentiin. Ja ihan mukavasti mentiinkin, vaikka otinkin varovaisemmin kuin ikinä. Mudassa ajaminen vajaalla voimalla oli haastavaa, mutta Royal hoiti homman kotiin vetämällä tasaisen varmasti. Reitin tiukat mutkat otin super varovaisesti. Ajatus tolppaan törmäämisestä ei tuntunut houkuttelevalta. Matkan edetessä sain jo hiukan varmuutta ajoon ja uskalsin paremmin avustaa Royalia mun raahaamisessa. Muutama suora mentiinkin oikein hyvällä kyydillä! Kuitenkin noin reitin puolivälissä perään lähtenyt norjalainen sai meidät kiinni joten annoin tietä. Tuli kovaa rinnalle, mutta siinä kohtaa koira löi jarrut päälle. Jatkettiin matkaa rinnakkain. Jouduin ajamaan reitin huonommassa laidassa vesi/kuralammikossa. Norjalainen yritti useaan kertaan ohi, mutta koira löi liinat kiinni joka kerta juuri meidän rinnalla. Lopulta luovutin ja jatkoin omaa suoritusta keskellä baanaa. Royalissa kuumuus ja raskas reitin pohja alkoivat jo näkymään kun vauhti hiipui. Maaliin tultiin kuitenkin hyvää kyytiä norjalaisen roikkuen peesissä loppuun asti.

Maalissa fiilis oli onnellinen, mutta samalla pettynyt. Pettynyt omaan suoritukseen. Mahdollisuudet olisi ollut paljon parempaan kuin vain seitsemänteen sijaan, mutta nyt kävi näin. Liuta epäonnea ja oman rohkeuden pettäminen ärsyttivät. Koira kuitenkin teki kaikkensa ja ansaitsee meidän suorituksesta kaikki kehut. Tämän kisan jarru olin minä. Tai jos haluaa olla armollisempi niin mun polvi.

Royal ansaitsi kyllä rapsuttelunsa!

Matkalta kerättiin kohtalaisesti mutaa mukaan

ns. shortsirajat

Kickbike luokan jätin väliin kokonaan polvea säästelläkseni. Muutenkin luokka olisi ollut lähinnä väliaika viihdettä. Oma kunto oli tällä kaudella niin kova, että halusin osallistua, vaikka koira olisikin poikennut massasta aikalailla! Ajatus oli siis startata siskoni Veran bordercollie Pixelillä. Oli meillä ihan tavoitekkin! Piti kilpailla jostain muusta kuin jumbo sijasta ;)

Kisat jatkuivat mun osalta kannustus joukoissa kameran takana! Muut Suomen junnut taistelivat ilman kaatumisia maaliin, ja vaikka mitalisijat jäivät tänä vuonna saamatta, ollaan kaikki taas yhtä kokemusta rikkaampia ja seuraavaan kisaan starttaaminen taas hitusen helpompaa.

Perjantai illalla taputettiin naapurimaiden junnuille jotka hakivat mitalit kotiin.

Lauantaina vuorossa oli Suomen muun maajoukkueen kannustamista ja videoimista. Jonnan porukka oli jo lähtenyt takaisin kohti kotimaata, mutta minä, Vera ja Jasmin pidettiin lippu korkealla kaikkien Suomen junnujen puolesta. Hieno päivä ja hienot suoritukset kaikilta! Usean mitalin kannassa oltiin oikein tiukasti, ja muutenkin sijoitukset näyttivät oikein hyviltä sunnuntain toista kisapäivää ajatellen. Lauantai illalla oli vuorossa musher dinner, jossa oli mukana suhteellisen paljon suomalaisia mushereita tukijoukkoineen. Me junnut saimme rentoutua ja nauttia ranskalaisen keittiön antimista ilman huolenhäivääkään ruuan sulavuudesta. Meidän kisat olivat tältä vuodelta ohitse ja kotimatka odotti seuraavana aamuna.

Uusia valjakkourheilija ystäviä Puolasta ja Venäjältä!

Sunnuntai aamuna startti Ranskasta, Belgian ja Luxemburgin kautta yöksi Saksaan. Minäkin pääsin vihdoin ja viimein auton rattiin! Vaikka ajokortti ollut taskussa vasta muutaman kuukauden löysin itseni ajamasta viisikaistaista moottoritietä Saksassa pimeällä satojen rekkojen seasta. Onneksi seuraavan kerran Eurooppaan autolla vasta parin vuoden päästä! Saksassa nukutun yön jälkeen matka jatkui Tanskaan, jossa autossa nukkuen seuraava yö. Aamun koitteessa Tanskan siltojen yli ja seuraavaksi vuorossa Ruotsin maisemissa tyhjää moottoritietä. Koko auto nukkui sikeästi kun kruisailin 400km motaria yhdeltä istumalta. Ihan hauska kokemus, vaikka olihan se mahtava tunne saada nostaa takapuoli ylös kuskinpaikalta!

Tiistai iltana, pienten Tukholman keskustan eksymisten jälkeen, vihdoin perillä laivassa! Buffetissa masu täyteen, Siljan jouluohjelmistolle naureskelua (oli vähän jänniä :D ) ja seikkailua tyhjillä laivan käytävillä. Aamulla herätessä oltiinkin jo rakkaassa suomessa missä kaikki ymmärtävät mitä höpiset! Hassua, kun oli reilun viikon voinut puhua mitä mieleen tuli... Heipat Jasminin porukalle ja täyttä vauhtia kohti kotia!

Onnelliset kotimatkaajat

Kokonaisuutena reissu oli kiva. Huonoja hetkiä sattui liikaa, mutta päällimmäisenä muistona haluan säilyttää ne hyvät puolet! Parhaat naurut pitkään aikaan saatiin Kölnin keskustassa parkkipaikkaa etsiessä! Poliisit pysäyttivät aivan tuomikirkon kylkeen, kuski jäi selvittämään ongelmaa neljän saksalaisen poliisin kaveriksi ja me muut painuttiin Royalin ja Boan kanssa leikkimään turisteja joulutorille ja Kölnin tuomikirkon portaille! Parempaa parkkipaikkaa ei olisi voinut saada, ja vieläpä ihan ilmaiseksi! Herkullisimman pitsan pitkään aikaan söin Lyypekissä! Pieni stressi Saksan kaahailuista kuumottaa vieläkin, kun odottelen peltipoliisin sakkolappua postiluukusta. Myös Veran ja Jassun kanssa saadut uudet kaverit Puolasta ja Venäjältä musher dinnerissä jäivät kyllä mieleen. Jokaisissa liikennevaloissa piti etsiä wifiä, ja ruokapaikan tärkein ominaisuus oli vessa ja netti. Myös 20min pikashoppailu (tuhlauskierros) Saksassa oli hulvattoman hauskaa. Reissunpäällä oloon mahtuu vaikka ja mitä!

Isot kiitokset mun kilpailun onnistumisesta (että pääsin osallistumaan!) kuuluvat ehdottomasti Samuli Nissiselle konsultoinnista, Maija Nivalalle polven tilan helpottamisesta, Stefan Vehkojalle kilpailuun teippaamisesta, Juha Lipposelle pyörän hajonneiden vaihteiden korjaamisesta, Äidille kuskaamisesta ja erityisesti Satu Laitiselle upeasta koirasta! Suomalaiset pitävät tiukasti yhtä, ja oli ihanaa että kaikki tsemppasivat ja auttoivat hankalan tilanteen kanssa. Kiitos siitä ihan jokaiselle!
Ja erityiskiitos vielä Jassulle ja Veralle perinteisistä kisasekoiluista!