Näytetään tekstit, joissa on tunniste Canicross. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Canicross. Näytä kaikki tekstit

lauantai 29. syyskuuta 2018

Janakkala cross ja yllättävä kauden päätös

Vielä tänään aamulla lähdin hyvillä mielin kilpailuihin Janakkalaan. Ajatuksena käydä kisailemassa huvin ja kunnon vuoksi näissä pikkukisoissa, samalla saaden kovavauhtista treeniä SM-kilpailuita ajatellen. Molemmilla meillä on ollut hiukan kunto hakusessa tänä syksynä, mutta veri vetää kisaradoille vahvasti.

Rakkain pieni ystävä <3
Pääsimme koirien kanssa Nooran ja Timon kyydillä Janakkalaan, jossa meitä kaikkia odotti kilpastartit. Minä kilpailisin tuttuun tapaan pyöräilyssä, Noora potkisi kickbikella ja Timo polkisi lainakoira Väsyllä harrasteluokassa. Lisäksi olin pitkästä aikaa saanut siskoni Veran ylipuhuttua kilpailuihin mukaan, joten Bolt pääsisi starttaamaan vielä canicross luokassa. 

Kilpailupaikalla vuorossa oli vanhan ja tutun radan kiertäminen. Vaikka rata on tuttu, ei siihen tutustumisesta koskaan ole haittaa. Muutoksia reitillä ei ollut. Hirveästi vain ulkopuolisia lenkkeilijöitä. Onneksi tämä ei meitä haittaa, kun lenkkeilijöiden seassa me treenataankin. Lämppä kierroksen jälkeen olikin aika jo lähes juosta omaan starttiin. Välissä piti toki vielä lämmitellä koira, sekä pumpata uudelleen täyteen kilpapyörän rengas, joka ei meinaa aivan pysyä täynnä. 

Melkein on Boltin paita jo sopiva Bambille, joka vielä toimittaa varikkoviihteen roolia.
Starttiviivalla Bolt puhkui intoa tuttuun tapaan. Timo handlasi Boltin ja Stefan tuli avustamaan minua lähdössä. Startti oli jälleen räjähtävä ja yllätyin oikein kuinka hyvältä oma polkeminen tuntui, vaikka kisoja edeltävä yö oli jäänyt todella lyhyeksi. Rata vilisi silmissä, lenkkeilijöitä pujoteltiin vähän väliä. Välillä kurkistelin olan yli, että milloin perään lähtenyt Jonna saa kiinni. Tällä kertaa ei saanut, vaikka viimeinen kilometri tuntui aivan järjettömän hitaalta. Bolt jaksoi ensimmäiset neljä kilometriä juosta todella kovaa ja vauhti tuntui kaikinpuolin hyvältä. Lopun mutkissa kuitenkin hihna jäi useammin löysälle ja pidemmän treenin puute näkyi koirassa. 

Maaliin saavuttiin kaatumatta ja hyvällä tahdilla Veran kannustaessa kovaan ääneen. Koiralle super kehut ja autolle hakemaan palauttavaa juotavaa. Pian perästä saapui Noora ja Piina maaliin, jonka jälkeen oli hyvä suunnata jäähdyttely lenkille, jotta Bolt olisi pian valmis seuraavaan starttiin.

Siskoni Vera on kilpaillut aikanaan erittäin aktiivisesti canicrossissa, mutta välivuosia on nyt kertynyt useampi. Tänään kuitenkin päätti lähteä kokeilemaan Boltin kanssa ensimmäistä kertaa juoksemista. Janakkala cross kisassa järjestettiin perinteinen canicross sprint jossa matkaa vain yksi kilometri. Vera ja Bolt starttasivat ylämäkeen hurjaa vauhtia, ohittivat minuutin edelle lähteneen ja kiitivät hyvää tahtia maaliin. Vera sai Boltilta hyvät kyydit kun tyttö rojahti puskaan keräilemään itseään maaliin saapuessa.  Minä nappasin Boltin ja kehuin reippaan pojan maasta taivaisiin. Kaksi starttia ja molemmat hienosti! Lähdettiin kävelemään autolle päin ja siitä alkoi sitten meidän kisakauden lopun alku.

Haava ennen tikkausta
Bolt käveli rauhakseen vieressäni, kun täysin yllättäen aiemmin maaliin saapunut lapinkoira hyökkäsi pojun päälle. Tuli suoraan sivulta niskaan ja kylkeen kiinni. Omistajan nopeat reagtiot saivat koiran heti kyllä pois Boltin kimpusta ja hetken luulinkin että säästyttiin säikähdyksellä. Kuitenkin vasemman lavan takaa kyljestä löytyi komea reikä. Vaikka harva asia saa minut itseni järkyttymään on Bolt aina ollut heikko kohta. Pieni paniikki iski päälle ja itkuhan siinä tuli. Onneksi paikalla oli luotto ystäviä joiden tuella tilanne saatiin hallintaan. Stefan putsasi haavan ja todettiin kimpassa, että varmasti muutaman tikin tarvitsee. Ei muuta kuin soittelua lähialueen päivystäville eläinlääkäreille. Iloinen yllätys oli, kun kuulimme että lähimmän päivystävän klinikan eläinlääkärinä on samainen ihminen joka on ollut Boltin elämässä mukana aivan ensimmäisistä tunneista asti. 

Bolt hässäkän aikana oli tulokset saatu laskettua ja pääsimme reikäisen sankarini kanssa pyörähtämään palkintopallillakin. Olimme polkeneet Boltin kanssa kolmanneksi luokassamme. Tänään olin myös päivän nopein naiskuski. Taakse jäi kolme loistavaa pyöräilijää. Vauhditkin alkoivat olla jo mukavat, vaikkakin kovempaakin saisi noin helpolla radalla polkea. Päivän keskinopeus meillä oli 32km/h. Boltin loistavan pyöräsuorituksen lisäksi poika nappasi Veran kanssa myös kolmannen sijan 1km canicrossista. Tehokas lapsi teki super suoritukset kauden viimeisen kisan kunniaksi. Tosin tätähän emme tienneet ennenkuin eläinlääkäriin pääsimme. 

Kyllä sieltä pieni hymy irtosi kun puhdas suoritus toi päivän kolmannen sijan !!
Kun palkinnot oli käyty keräilemässä, oli aika kääntää auton keula etelän sijasta pohjoiseen ja ajaa Hattulan evidensiaan. Eläinlääkärissä meidät otti vastaan Terhi. Vaikka kuinka olisi tehnyt mieli yrittää hoitaa Bolt ilman nukutusta, ei se ollut tilanteen huomioon ottaen mahdollista. Bolt oli kipeä ja haava ilmeisimmin ainakin lihaksen pintaan saakka. Poika nukutettiin ja kipulääkittiin, jotta haava pystyttiin hoitamaan kunnolla. Matkaan saatiin neljät tikit, antibioottikuuri ja 28päivää kestävä doping karenssi.  Tosissaan tämähän oli sitten meidän viimeinen kilpailu tälle kaudelle. Kaikki tärkeät kilpailut osuvat tuon 28 päivän sisään, joten mietitään sitten kisoja uudelleen taas keväällä (tai jos saadaan lunta niin jo talvella). 


 Bolt on varsin edustava valokuvattava, erityisesti ollessaan tainutettuna...

Ihan tosissaan ja koko sydämestäni toivon, että jokainen joka ei voi olla vähintään 99% varma koiransa käytöksestä kilpailutilanteissa tai varikolla ei tuo koiraansa siihen kilpailuun. Tai jos tuo, niin sitten sille koiralle ei anneta pienintäkään mahdollisuutta vahingoittaa muita. Agressiiviset tai agressiivisesti käyttäytyvät koirat eivät kuulu valjakkourheiluun. Vetokoiran ei tarvitse rakastaa kaikkia koiria, mutta hyökkäävyys on ehdoton ei. Tämä ikävä huolimattomuus toisen koiran omistajalta pilasi meiltä yhden Boltin parhaista vuosista. Koiran parhaat kilpailuvuodet ovat ne muutamat siinä kahden ja seitsemän ikävuoden välillä. Bolt on nyt neljä vuotias, eli koira parhaassa iässä. Emmekä me tänävuonna pääse hyödyntämään tätä koiran oppimaa kypsyyttä kilpailuissa. Yhden kauden ehkä vielä kestän, mutta kyllähän tässä väkisinkin miettii että millaisia traumoja koira tälläisestä saa. Tai jos ei koira niin minä. Ohitustreenejä saadaan aloittaa tekemään alusta asti, kunhan tästä nyt toivutaan ensin fyysisesti. 

Tällä hetkellä Bolt on niin puhki, ettei jaksanut nousta sänkyyn itse. Oli nukahtanut seisaalleen nojaten sänkyyn. Nostaen sain pojan kainaloon nukkumaan. Rauhakseen mennään kohti kautta 2019.

Valtavat kiitokset kuluneesta kaudesta. Erityisesti tänään kiitos avusta ja tuesta Noora ja Timo, Lipposet, Stefan ja Tuire! Sekä tietysti Terhi Boltin hoivaamisesta <3

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Team Lipposen juniorleiri 2018

Viime viikonlopun järjestelin itselleni vapaaksi töistä ja lähdimme Boltin kanssa Team Lipposen kutsumana leireilemään. Team Lipponen järjesti leirin uusille sekä vanhoille junioreille, joita saatiin paikalle mukavasti nopeasta järjestelyaikataulusta huolimatta. Leirillä nähtiin harrastajia aivan aloittelijoista jo kokeneisiinkin.

Saavuimme Boltin kanssa paikalle hiukan muiden jälkeen. Työpäivä piti sumplia läpi ennen starttia, joten paikalle päästiin vasta leirin ensimmäisen luennon jälkeen. Jonna Lipponen piti leiriläisille luentoa treenaamisen perusteista. Viikonloppuamme helli hurjat lämpötilat, joiden vuoksi jätimme koiratreenit myöhäiseen iltaan ja aikaiseen aamuun. Jo heti perjantai iltana otettiin ensimmäiset vedot canicrossaten.
Minä ja Bolt "näytetään mallia" © Sonja Kaurola
Aloitteleville koirakoille lyhyitä motivaatio vetoja, joissa nähtiin aivan huikeaa suoriutumista. Kokeneemmat juoksivat noin 600 metrin kierrosta pellolla ja metsässä. Myös minä uskaltauduin rikkinäisen polveni kanssa juoksemaan ja kyllähän se oli hauskaa pistää itsensä likoon aivan täysillä. Lähdimme oman turvallisuuden vuoksi ensimmäisenä, koska Bolt saa edelle lähtevistä koirakoista aivan järjetöntä lisäbuustia, joka olisi hankaloittanut minun juoksemistani entisestään. Bolt kiskoi huutaen, kun kuski oli liian hidas ja takaa tulivat nopeasti kantaan kiinni Jonna ja Simpson. Räpiköimme kuitenkin ensimmäisen kierroksen hengissä maaliin vain yhdellä nilkan pyöräytyksellä. Toisella kierroksella otimme hiukan lyhyemmän pätkän ja saimme innokkaita junioreita jälleen perään. Reipas kilometri riitti kuskille juostavaksi, mutta Boltilla tuntui intoa vielä löytyvän, joten laitettiin Bolt vielä muutamaan lyhyeeseen pätkään testikoiraksi. Leiriläisistä Ronja testasi millaista on juosta hulluna kiskovan ison koiran kanssa, kun aiemmat treenit oli juossut Lipposten pienen mutta pippurisen sheltti Rikun kanssa. Kaikki leiriläiset juoksivat hyvin, ja jopa paransivat kierrosten lisääntyessä. 



 Vasemmalla Ralli & Ella ja oikealla Simpson ja Jonna © Sonja Kaurola

Leirin kuopus Alex vauhdissa! © Sonja Kaurola
Bolt näyttää Ronjalle miten sekopäät vetää... © Sonja Kaurola
Uni maistui yöllä kaikille muille paitsi Boltille, joka hämmentyi kovasti emännän kadotessa vinttiin kattoluukusta. Perään olisi tullut mutta hurjan jyrkät rappuset vaikeuttivat hommaa. Vauveli joutui siis aivan yksin nukkumaan...

Aamulla aloitimme jälleen koiratreeneillä ennen auringon porotuksen alkua. Ajoimme läheiseen mäkeen tekemään ylämäkivetoja juosten. Ylämäkeen juokseminen on tehokasta koiralle sekä ohjaajalle, eikä kiusaa nivelvammaistakaan aivan yhtä paljon kuin tasamaalla juokseminen. Treeni kulki mielestäni kaikilla todella hyvin! Juha lähetti porukkaa mäen alta, ja Sanna otti kopin huipulla. Minä ja Jonna osallistuimme treeniin, ja meidän kohdalla ne ainoat ongelmat sitten syntyivätkin. Kova kilpailuvietti ja yhteislähtö pistivät meidän koirat koville kun väänsimme Jonnan kanssa väkisin homman kilpailuksi. Starttasimme rinnakkain kolmesti. Ensimmäisellä kerralla Bolt kiilasi Simpsonin eteen ja blokkasi tämän juoksulinjan, tällöin kuitenkin suunta vielä reilusti eteen. Kuvittelin ongelman olevan juoksulaidassa. Vaihdoimme puolia ja starttasimme kisaan uudelleen. Tällä kertaa kun pääsimme Jonnan edelle jäi Bolt katsomaan taaksepäin. Koetin käskyttää kovasti eteen, mutta Bolt juoksi huonosti taakse vilkuillen. Mietin lähinnä että häiritsikö Simpsonin "äänekäs" juokseminen Bolttia vai missä vika. Sovimme että viimeisellä kierroksella Sanna huutaisi Bolttia kovasti. Tästä ei kuitenkaan ollut apua vaan sama toistui seuraavalla kerralla. Siinä vain sitten iski oma tyhmyys kun ei tajunnut vetää heti seis vaan koirat pääsivät kontaktiin ja ärähtämään toisilleen. Tilanne onneksi oli nopeasti ohi hyvien reaktioiden vuoksi. Vielä neljäs veto molemmille yksin jottei jää traumoja.

Ylämäkitreenin huipulla 

Tilanne jäi paljon mietityttämään ja vieläkään en ole varma mistä Boltin käytös johtuu. Normaalisti ohituksissa ei ole minkäänlaista ongelmaa Boltilla eikä Simpsonilla. Ohituksessa oli eroa kisatilanteeseen tietysti sillä tavalla, ettei normaalisti ohitukset kestä noin kauaa ja taakse jäävän tulee kilpailutilanteessa antaa reilusti tilaa eteen menevälle. Talvella teimme vastaavanlaista ylipitkän ohitustilanteen treeniä toisen koiran kanssa, joka sitten Boltin ohituksen jälkeen kävi nappaamassa Bolttia lavasta. En sitten tiedä onko tuosta jäänyt jonkinnäköinen muistijälki tms. Nopeat ohitustilanteet menneet kuitenkin edelleen koko kevään todella hyvin. Vaatii ehkä työskentelyä ja pohtimista, miten saadaan taas homma pomminvarmaksi.

Koiratreenien jälkeen syötiin aamiaista, nautittiin auringosta ja alettiin valmistelemaan lipunryöstöpeliä. Kilpailualueet sijoittuivat vanhalle hakkuuaukealle, jossa riitti risukkoa, vadelmapuskia ja heinikkoa. Hurja helle ja kilpailuhenkinen porukka saatiin kovat skabat aikaiseksi. Loppujenlopuksi voitto vaati enemmänkin tarkkuutta ja malttia katsella ympärilleen kuin päätöntä juoksemista. Jalat naarmuilla palasimme leiripaikkaan syömään ja lepäilemään hetkeksi ennen treenien jatkamista.

Reippaat kuntopiiriläiset 

Shortsit ei ole aina se paras valinta...
Iltapäivän kuumuudessa vedin leiriläisille kuntopiirin, joka sai omatkin jalat tutisemaan. Tiivis reisi-pakara rääkki sekä vatsalihas setti siihen päälle. Reippaimmat innostuivat vielä punnerrushaasteeseen joka jäi lopulta lyhyeksi kun ei enää voimat riittäneet. Taas oli aika ruokailun, pienen uintisession ja pitihän sitä ottaa vielä uusinta lipunryöstöstä. Tämä toinen skaba oli jopa edellistä intensiivisempi ja kelikin kuumempi. Hiki virtasi, vesi maistui ja liput löytyivät lopulta. Illalla oli aika grillailla, katsella Suomi-Canada ottelua ja tottakai vähän Euroviisuja.

Sunnuntai aloitettiin jälleen koiratreeneillä. Tällä kertaa ajoimme pihan reittiä pyörillä ja kickbikeilla.  Osa kävi myös helpommalla baanalla ajamassa koiralle vedot. Minä ja Jonna kisailimme jälleen pyörillä pihan ympyrää ja täytyy kyllä todeta että on tämä oma ajaminen aika karmeaa kohellusta. Kädet jarrulla jatkuvasti, Boltti huutaen joka mutkassa kun en tule tarpeeksi vauhdilla. Toisella ja kolmannella kierroksella uskalsi jo ensimmäistä paremmin, mutta kolmannella kierroksella sitten mätkähdin oikein komeasti kyljelleen mutkassa. Ei muuta kuin neulaset pois ja menoksi. Komeaa mustelmaa jälleen muistoksi, mutta hyvä on noitakin tilanteita harjoitella.

Kun mustelmien keräämisessä oltiin päästy vauhtiin niin aamiaisen jälkeen niitä lähdettiin sitten oikein hakemalla hakemaan. Sanna veti junioreille kickbike tekniikkaa, kun minä ja Jonna lähdimme Juhan vetämälle maastopyörälenkille. Ja täytyy sanoa että noilta Lipposilla taitaa olla joku ihan oma spessu geeni, kun vauhti on tuommoista ja kuulemma ihan ilman treeniäkin. Kauheaa räpeltämistä oli oma ajaminen siinä rinnalla. Ja ne ylämäet. Jäin kauas taakse ja puuskutin kuin höyryveturi kun ylös pääsin (jos pääsin). Kaatumisia tuli useita ja syytän kyllä liian tiukkoja lukkopolkimia, vaikka todennäköisesti syy taitaa olla niiden käyttäjässä. Nyt on jalat kuin tikkurilan värikartta juuri sopivasti näihin shortsikeleihin. Reipas tunti räpiköitiin pusikoissa, kallioilla ja välillä jopa poluillakin. Monesti meinasi usko loppua, mutta selvisin (juuri ja juuri). Paljon tuli kotiläksyjä.

Minä ja Jonna komeissa maisemissa
Leiriin palatessamme oli osa jo lähtenyt kotimatkalle. Meillä edessä vielä siivoilut, vähän ruokaa ja kotimatka. Olin aivan varma etten loppuiltana poistuisi omasta sängystä, mutta pitihän sitä kisastudioon lähteä nauttimaan seuraavastakin pelistä. Maanantai aamuna se väsymys todella iski. Eilen jaksoi jo lähteä treenailemaan ja tänään näyttäisi siltä, että ehkä pääsee Bolttikin taas vetopuuhiin.

Kiitos Team Lipponen leiristä. Oli kunnia saada olla vetäjänä noin hienossa seurassa. Ja tottakai iso kiitos kaikille leiriläisille! Teillä on kaikilla oikein lupaava tulevaisuus valjakkourheilun parissa!



sunnuntai 28. toukokuuta 2017

The DogRiders training camp 2017

Lomailu ja höntsäily painotteisen kevään jälkeen oli hyvä kerätä urheilukamppeet autoon ja kokoontua yhteen lukuisten hyvien ystävien kanssa viettämään valjakkourheilupainoitteista  pitkää viikonloppua. The DogRiders treenileiri nimellä kulkenut viikonloppu oli isoin ja samalla kirkkaasti tasokkain valjakkourheilu leiri Suomessa ikinä. Osallistujat olivat pitkälti Samuli Nissisen kasvatteja omistajineen, ystäviä ja tuttuja kasvoja kisaradoilta. Onnekseni olin yksi näistä reilusta kolmestakymmenestä osallistujasta.

Saavuin leirille hiukan muiden jälkeen ja pääsin suoraan mukaan treenihulinaan. Aamut aloitimme aina useamman tunnin treeneillä ihmisten kesken, päivällä keskustelimme, rentouduimme ja opimme valtavasti teoriaa sekä illalla oli vielä aika testata opittuja koirien kanssa. Painotus leirin ohjelmassa oli yhden koiran kärryssä ja koirapyöräilyssä. Leirin vetäjät olivat kirjaimellisesti maailman parhaita, kun kickbike tekniikoita oli saapunut vetämään Suomen oma Kai Immonen (maailman parhaita kickbike potkuttelijoita ja valjakkourheilija) sekä yksi suurimmista idoleistani valjakkourheilun osalta ikinä: Igor Tracz Puolasta (moninkertainen MM- ja EM-mestari koirapyöräilyssä sekä neljän koiran luokissa). 

Viime kesänä varastetun kisapyöräni tilanne on edelleen auki vakuutusyhtiön kanssa, joten viimeisimmästä maastopyörälenkistä on vierähtänyt jo lähes vuosi. Lainapyörillä starttasin jokaiseen mahdolliseen pyörätreeniin. Kickbike treenit kiinnostivat toki myös, mutta täytyi nyt hyödyntää suhteellisen ainutkertainen mahdollisuus Igorin opeista.

Tätä mieltä minä ja Bolt oltiin leiristä !

Ai mitenniin kaaduin pari kertaa?
Jokaisen treenin avaamiseen en nyt lähde, mutta yleisesti ottaen olin pahasti hukassa! Reitit ja harjoitukset olivat erittäin teknisiä (ainakin minulle :D ). Ihmistreenit painoittuivat maastopyöräilyyn sekä pyörän hallintaan. Vieras pyörä ilman lukkopolkimia toivat treeneihin valtavasti epävarmuutta. Lajinomaisten treenien täydellinen puuttuminen taas teki minusta jälleen täysin aloittelijan pyörän selässä. Kahdesti putosin portaista pyörällä ja kerran lensin nurin äkkijarrutuksen seurauksena. Muuten pystyssä pysyin ja sain jopa kehuja itse mestarilta. Liian monta kohtaa oli missä yksinkertaisesti rohkeus petti, eikä luottamusta omaan ajamiseen meinannut löytyä sitten millään. Suomalaisella sisulla kuitenkin sätkin kaikista treeneistä läpi enemmän tai vähemmän kunnialla. Leiri ja sen vaativat harjoitukset osoittivat kuitenkin omasta ajamisesta ne kohdat joihin täytyy alkaa keskittymään, heti kun pyörän saa alle! Erityisesti huomasin omasta ajamisestani vauhtitreenien puutteen. Osaan kyllä ajaa teknisesti ihan okei, mutta heti kun mukaan heitetään kova vauhti, lähtee virheiden määrä ja jarrujen käyttö eksponentiaaliseen kasvuun. Tämä on valtava ongelma koirapyöräilyssä, jossa keskinopeudet ovat lähes poikkeuksetta yli 30km/h.

© Stefan Vehkoja
Haasteista huolimatta hymyilytti © Jenna Kanko

Kickbike treeneihin osallistuin vain lauantai aamuna, jolloin koko leirin väki tutustui lajiin (myös Igor!) Vaikka viimevuosien treenit on tehty ilman koiraa ja koiran kanssa juurikin kickbikella, muistutti treeni ikuisuus ongelmastani. En yksinkertaisesti saa potkun frekvenssiä tarpeeksi ylös. Pitkät "juntta"-potkut toimii ja kulkee, mutta kunnon pyöritys jää lähtökiihdytyksissä ja loppukireissä todella vajaiksi! Onneksi kickbike on nyt jäänyt meillä sellaiseksi treenailu/ oheislajiksi, joten tästä puutteesta ei tarvitse sen suurempia stressata. 

Leirin teoria osuudet olivat erityisesti itselleni mieleen. Aina kun Igor tai Kaitsu kertoilivat pyhiä salaisuuksiaan treenamisesta kuuntelin tarkkana (kirjoitin kaiken ylös) ja yritin imeä itseeni kaiken sen valtavan määrän informaatiota. Erityisesti tutustuminen Igorin pyörään oli erittäin valaiseva kokemus. Kunhan vakuutusyhtiö tekee päätöksiä vanhan pyöräni suhteen, niin pääsen hyödyntämään uutta tietoa uuden pyörän tuunaamiseen/ kokoamiseen. 

Kaiken oman oppimisen ohessa opin Boltistakin taas uutta. Tai oikeastaan varmistin vanhaa tietoa. Uskomaton eläin onnistui yllättämään kuskinsa kahdessa kolmesta treenistä. Torstain kickbike veto oli hyvin perus tasaista Bolt laatua. Perjantaina rääkättiin kuskeja ylämäki canicross treeneissä. Tässä treeneissä pääsin ihastelemaan Boltin periksiantamattomuutta ja voimaa. Otus kiskoi minut, maailman onnettomimman juoksijan, ylös jyrkkää mäkeä yhteensä kolmesti. Kahdesti näistä "kisattiin" voittoisasti Boltin siskoja vastaan, joiden perässä juoksijat olivat kuitenkin satakertaa enemmän juoksijoita kuin minä ikinä. 

© Stefan Vehkoja
© Stefan Vehkoja
© Stefan Vehkoja
Lauantain vetotreenit olivat kuitenkin ehdoton oma suosikkini. Kovaa, kapealla polulla ja aikaa vastaan. Osa porukasta oli treenannut tällä radalla jo torstaina, mutta nyt "kilpailimme" kaikki samalla baanalla. Osa porukasta pyörillä ja osa kickbikeilla. Itse menin jälkimmäisellä, koska vieras pyörä ja Bolt ei olisi ollut hyvä yhdistelmä tuolla radalla. Torstaina kiersin rataa jo Jenni Kreivin Ässällä, joten rata oli tuttu. Silti jännitti miten Bolt (ja minä siellä Boltin perässä) selviäisi serpenttiini poluista ja lukuisista tiukoista mutkista. Me kuitenkin pärjättiin. Paremmin kuin ikinä olisin uskonut! Bolt veti kuin viimeistä päivää, vain yhdessä noin 150° mutkassa epäröi hetken että minne, ja minäkin pysyin pystyssä, vaikka potkimaan en hirmuisesti uskaltanut. Aika 4:40, mikä oli paras kaikista radan kickbikella kiertäneistä naisista! Eikä miehistäkään jääty kuin noin 15s. Kovimmat kickbike ajat veti luonnollisesti Kaitsu. Ensin omalla koirallaan Lotalla (4:24), sitten Igorin Octolla (4:07) ja lopuksi vielä (kun kädet jo tärisi kiinni pitämisestä) minun pikku Boltilla (4:07). Tämä pieni kokeilu todisti aina vain vahvemmaksi tiedon siitä, että minulla on kultakimpale käsissäni. Boltin vauhti on aivan maailman huippujen tasoa <3 Ja sai poika nopeudestaan kehujakin! Minulta, kasvattajaltaan sekä itse koirapyöräilymestarilta ja tottakai Kaitsulta!

Bolt valmiina toiselle kierrokselle! © Stefan Vehkoja
Ässä! © Stefan Vehkoja
#fangirls

Päätapahtumien lisäksi leireily sisälsi paljon hyviä kavereita, naurua sekä hirmuiset määrät menoa ja meininkiä. Tunnelma oli katossa vahvasti ja jokainen ilta venyi pitkäksi hyvien juttujen äärellä, vaikka väsy painoi aivan valtavasti. Sisäinen fanityttöni hepuloi monta kertaa leirin aikana kun pääsin mm. handlaamaan Igorin Jamalia pyörätreenissä. Tälläiselle leirille kelpasi osallistua, ja koska vain lähtisin uudestaan! Kiitos! Eritysesti Jenni ja Samppa organisoinnista, Igor ja Kaitsu treeneistä, sekä kaikki leiriläiset mukavasta tunnelmasta, ja tietysti Stefan kuvista ja erityisesti vielä rikkinäisen jalan teippauksesta!

Thank you!

© Jasmin Köcher



torstai 27. huhtikuuta 2017

Back in business - Ohkolan kevätajot 2017

Erittäin sujuvasti olen onnistunut välttelemään blogin päivitystä koko kevään. Tosin eipä me olla mitään tässä oikein tehtykkään. Toivuttu talven haavereista rauhassa, kerätty kasa uusia vammoja kevään kunniaksi ja käytiin me vammaisurheilija tiimillä kisaamassa keväisen mutaisessa Ohkolassa.

Komea pieni mies <3 © Auvo Kuusinen

Tosiaan Boltin tassun parantelun jälkeen aloitimme rauhassa juoksemis harjoittelut. Koska etelän jäätikkö kelit jatkuivat pitkälle huhtikuuhun, opettelimme juoksemaan kauniisti vierellä. Tassu parani, minun kunto koheni ja lumet suli. Kaivoimme frisbeen stadiumin ale-laarista ja lähdimme ulos. Ehkä kuudes heitto, ja tampio koira juoksi sokeana päin betoniporsasta. Molemmista etu raajoista nahkat pois, toiseen haava aivan lihakseen saakka. Myös koko koiran vatsa raapiutui vereslihalle. Ja taas oltiin sairaslomalla. Ahkeraa putsausta ja pikkuhiljaa otus piristyi! Ainoa isompi miinus oli jäykkyys. Koko koira meni tällistä aivan jumiin ja hiukan alkoi puntti tutisemaan, että päästäänkö me koko keväänä kisaamaan.

Uskaltauduttiin koti kisoihin Ohkolaan. Lauantai 22.4. sisälsi täydelliset ainekset perinteikkääseen Ohkolan kevätajoon. Luvassa oli aurinkoa, rakeita, lunta, räntää, vettä, kuraa ja mutaa. Täydellistä siis! Lähdin kilpailuun täysin fiiliksellä, että mennään pitämään kivaa. Kivaa meillä olikin! Startattiin aamupäivästä, kun keli oli vielä lähes aurinkoinen.

Startista ©Auvo Kuusinen
©Auvo Kuusinen

Rapa roiskuen kiskottiin pehmeällä radalla. Ilman ohituksia, omaan suoritukseen keskittyen. Kickbike oli alla ensimmäistä kertaa koko keväänä, ja täytyy myöntää, että ikävä oli! Oma jalka nousi korkealle, mutta kovaa frekvenssiä ei potkuun vielä löytynyt. Bolt juoksi tasaisesti, mutta selkeästi lyhyellä laukalla. Nopeilla osuuksilla tuntui, että maksimeista jäätiin aivan valtavasti. Koko koira tuntui jumittavan. Maaliin kuitenkin selvittiin, ja tavoite saavutettiin! Kivaa oli, samoin kuraa joka paikassa.

Vielä nousee jalka :D ©Kimmo Virkki
Nopeet lasit ei ihan nopeuttanut tarpeeksi tällä kertaa :D ©Kimmo Virkki
Maalisuoralla ©Auvo Kuusinen
Maalissa! ©Auvo Kuusinen

Maaliin tultua, oli Boltin aika jo alkaa valmistautumaan seuraavaan starttiin. Poju pääsisi pitkästä aikaa canicross luokkaan, tällä kertaa kiskomaan Jade Halmetta. Hyvät juotot ja verryttelyt starttien välissä. Vähän raekuuron välttelyä lämpöisessä autossa ja sitten oltiinkin taas valmiina matkaan. Startti viivalla Bolt vaikutti täysin palautuneelta ja meno haluja löytyi (ja kuului)! Hitaampi tahti näytti myös sopivan Boltille. Juoksu näytti paremmalta, kuin kickbiken edessä, ja Jaden mukaan koko suoritus oli ollut perinteistä Bolt-laatua! Tuloskin oli sen mukainen, Jaden sairasteluista huolimatta.

Jade ja reipas veturi Bolt ! © Kimmo Virkki

 Päivän kruunasi vielä lasten luokat, joihin osallistui tällä kertaa hurjat kolme kappaletta Ignatiuksia. Niklas 10-13 -vuotiaiden kickbike luokkaan Popolla, Miska ja Miro lasten koirajuoksuun Kodan kanssa. Kaikki pojat kisasivat hurjan hyvin ja olivat tyytyväisiä suorituksiinsa (paitsi Miroa vähän harmitti, kun kaksoisveli Miska sai käyttää Kodaa ensin, jolloin Mirolle jäi väsyneempi koira :D )
Niklas voitti luokkansa (ainoana osallistujana) aivan upealla suorituksella. Popo kuunteli Niklasta ja veti kovaa koko matkan, ja mikä parasta Niklas potki ja teki töitä koko kisamatkan, vaikka tällä kertaa edessä oli oikeasti vetävä koira. Miska sijoittui lasten kisassa toiseksi ja Miro kuudenneksi (muistakaa se väsynyt koira :D ).

Kuvia pojista kisoissa, saa isosisko olla ylpeä! © Kimmo Virkki


























Kisat oli ja meni, ja tyytyväisiä ollaan. Tehtiin Ohkolan jälkeen vielä päätös, että meidän kevät kausi oli tässä. Säästellään syksyyn, jolloin kisoja on kierrettäväksi melkein kesästä lumien tuloon saakka. Nyt keskitytään Boltin vetreyttämiseen, ja rakennetaan kuntoa sinne syksylle (se kunto alkaa pikkuhiljaa näkymään ja tuntumaan). Vaikka Boltin treenit ovat olleet pitkälti "jäissä" kevään, on kuskia rääkätty salilla, lenkkipoluilla ja portaissa aivan tuskan hikeen ja kyyneliin asti. Vanha polven vamma meinaa aavistuksen jarruttaa kehitystä, mutta pienillä askelilla rakennetaan pohjakuntoa, ajatuksena lähestyvät Puolan MM-kilpailut.

Vammaistiimi pääsi palkinnoille <3 1. Tuomas Notko 2.Maria Viitahalme 3. Minä&Bolt

tiistai 4. lokakuuta 2016

Joensuun SM fiasko!

Otsikko kuvaa meidän SM reissua kokonaisuudessaan paremmin kuin hyvin.

Itsessään kisa ei ollut se fiasko vaan kaikki muu sen ympärillä. Matka Joensuuhun ensin lykkäytyi parilla tunnilla kyytiläisten perumisten vuoksi. Perhe retki Veran ja Niklaksen kanssa vajautui yksin ajeluun, kun Niklaksen kisa peruuntui turvallisuus syistä ja Vera sattui sairastumaan. Yksin ajelu ei kuitenkaan kestänyt koko neljän ja puolen tunnin ajelua, vaan Lahdesta kyytiin hyppäsi Jade Halme. Jaden kanssa reissu jatkui hyvällä fiiliksellä, ilman ongelmia. Varkaudessa napattiin ruokaa matkaan sekä yksi ylinopeussakko.

Joensuuhun sain tiputettua Jaden siinä ennen yhdeksää illalla. Oma matkani jatkui kohti oletettua majapaikkaa. Ajoin yksin, kenttää oli huonosti siellä ja täällä. Oletettuun osoitteeseen saavuin tunnin ajettuani. Paikka oli kuitenkin keskellä metsätietä, eikä osoitteessa yhtään mitään. Hätäinen viestittely muille asukkaille. Ilmeni että navigaattori oli ohjannut minut väärän kaupungin osoitteeseen. Matkaa oikeaan paikkaan tunti ja kaksitoista minuuttia. Itketti ja väsytti. Kaasu pohjaan ja itkuinen puhelu siskolle että pitäisi hereillä. Noin kaksikymmentä kilometriä ennen perille saapumista hajosi autosta molemmat etuvalot. Pitkät valot ja sumuvalot toimivat ja pelastivat täydelliseltä matkan stopilta. Kun viimein saavuin yhdeltä yöllä perille oli helpotus valtava. Seuraavana aamuna pitäisi kisata, mutta ainoa päähän mahtuva ajatus oli uni. Bolt kapusi kainaloon, Pixeli nukkui patjan vieressä kerällä.

Aamulla heräsin jännitykseen. Liian aikaisin ja liian lyhyillä unilla. Bolt nukkui keskellä patjaa selällään, minä puoliksi tyhjenneen ilmapatjan reunalla. Koirille hyvät juotot ja Boltille aamuhölkät siskojen Micon ja Tooran kanssa. Jatkettiin vielä hetki unia, jonka jälkeen olikin aika suunnata kisapaikalle Joensuun Lykynlammelle. Jännitys alkoi tiivistymään.

Ilmoittautumiset, rataselostus, koiran juotto, radan läpi kiertäminen. Kauhun sekaiset tunteet. Rata oli kiinnostava, mukavan vaihteleva ja samalla erittäin haastava. Itselleni on tullut tavaksi kaatuilla enemmän kuin tarpeeksi ja näin radalla useammankin potentiaalisen kohdan mihin rysäyttää. Lopulta radasta jäi ensivaikutelmaa parempi fiilis. Hauska, mutta haastava rata jossa sai todella laittaa itsensä ja kaiken ajotaitonsa peliin.
© Annaleena Ylitalo
Bolt oli valmis kisaan. Hiukan takareidet kireinä automatkasta, mutta intoa täynnä. Lähtöpaikkamme ei ollut parhaimmasta päästä. Ennätyssuuren DS1 luokan loppupäässä itseämme hitaamman koirakon perään. Lähtö radalle oli Boltille tyypillisen räjähtävä, alkupää radasta pehmeää alustaa jossa sai tehdä töitä, jotta vauhti saatiin kiihtymään. Vajaan kilometrin päästä lähdöstä oli aika ensimmäisen "vuoristoradan". Hurjan jyrkkä mäki, jossa ei potkimalla ylös päässyt sitten millään. Koira veti kickbikea, minä juoksin minkä jaloistani pääsin. Mäen päältä käännyttiin jyrkästi hurjaan laskuun, jonka jälkeen pian oli edessä juuri se kohta mihin itseni kuvittelin teräsverkkoaitaan roikkumaan. Mutka alamäestä kuitenkin selvittiin, joskin ei aivan tyylipuhtaasti. Pystyssä kuitenkin pysyttiin! Seuraavaksi taas tiukka mäki, jossa juostiin edelle lähteneen ohitse. Matka jatkui aikalailla samanlaisena loppuun asti. Alamäkiin hiukan liian varovaisesti, ylämäkiin niin kovaa kuin jaloista lähti sekä mutkiin kirkuen ja "lintassa".

© Stefan Vehkoja
Maalissa olo oli kaikkensa antanut ja siltä se kuulemma näyttikin. Koiran suoritukseen sai olla todella tyytyväinen, oma ajaminen ei ollut aivan toivottua tasoa. Ajasta tai sijoituksesta ei ollut mitään tietoa vielä. Tiesin etukäteen, että jos suoritus olisi puhdas ja kaikki menisi muutenkin ns putkeen voisi olla mahdollisuus lähteä haastamaan näistä Suomen (ja samalla maailman) huippuja. Rata ei kuitenkaan ollut aivan meitä varten profiililtaan ja ajettavuudeltaan. Kaikki meni hyvin, mutta käsi kävi jarrulla liian usein ja pehmeä sekä mäkinen pohja antoi etulyöntiaseman voimakkaille koirille ja vahvoille potkijoille. Sijoitus lauantain jälkeen oli yhdeksäs, tasan minuutin erolla kisaa johtavaan Petri Kiiskeen.

© Katja Juntunen

Kisan jälkeen olo aivan puhki. Vajaa yö, kolmen viikon sairastelut, pitkä ajomatka sekä rankka kisa painoivat päälle. Ilta kului Boltin kanssa pötkötellessä ja netflixiä katsoessa. Jo ennen ilta yhdeksää oli pää tyynyssä. Herätyskellon soimiseen aikaa ruhtinaalliset 12 tuntia. Aamulla kämpän siivous, pakkaus ja suunta takaisin Lykynlammelle. Kisapäivä nro kaksi sujui saman kaavan mukaan. Kuten myös itse kilpailu. Tein tiukkaa analyysiä kisan kulusta lauantailta ja uskalsin lähteä tavoittelemaan ajan parantamista. Boltin ensimmäinen kahden päivän kisa, joten tuntui hassulta lähteä parantamaan aikaa. Kisasuoritus sujui lähes prikulleen lauantain tapaan. Ajolinjoissa pientä hienosäätöä, joilla säästettiin joitain sekunteja. Ylämäissä aikaa kuitenkin hävittiin väsyneiden jalkojen takia. Lopputuloksena kuitenkin aika parani! Sen yhden tärkeän sekunnin! Täytyi siis olla tyytyväinen!! Erityisesti superkoiraan!

Jo kickbike suorituksen jälkeen jalat tärisivät. Kisat jatkuivat kuitenkin vielä Uudenmaan VetokoiraUrheilijoiden viestijoukkueessa avausosuudella. Viestin koiraa oltiin veivattu useampaan otteeseen, mutta lopulta päädyin juoksemaan Jaden kisakoiralla Becksillä. Lähdettiin yhteislähdössä takarivistä, mutta saatiin aivan loistava lähtö ja päästiin ensimmäiseen mutkaan sisäkurviin, josta pinkaistiin hyvällä rytmillä porukan keskivaiheille. Jono venyi kun nopeimmat pääsivät karkuun ja hitaimmat jäivät jälkeen. Juostiin Becksin kanssa omaa suoritusta välittämättä muista tai muiden vauhdista. Juoksu kulki mukavasti ja siinä reitin puolivälissä (noin 1,5km) alkoi ensimmäisen kerran tuntumaan siltä että saisi jo maali tulla. Eipä tullut. Loppumatka meni räpiköidessä. Etenkin alamäet tekivät tiukkaa. Maaliin juostiin itsemme voittajina! Lähetin UVU2 joukkueen seuraavan juoksijan matkaan ja lyyhistyin maahan. Kaikki oli annettu! Apua tuli useammasta suunnasta, Becksi pääsi Jaden halittavaksi ja minä keräilin itseäni tovin maassa. Olo oli ylpeä ja jollain tavalla masokistisen hyvä. Joka paikkaan sattui, mutta hyvällä tavalla!

Tuskien maalisuora © Séphora Sirjacques 

Viestistä suoraan vaatteiden vaihto, palkintojen jaon katselu ja suunta kotiin. Jade jäi Lahteen ja minä kruisailin ilman kunnollisia ajovaloja takaisin kotiin. Taas väsytti. Nyt ei itkettänyt :)

Viikonloppu oli rankka mutta antoisa. Iso kiitos kuuluu erityisesti kisojen järjestäjälle Josepalle, Kristalle ja tuomareille. Samppa ja Terhi, Vehkojat ja Jenni ansaitsevat kiitosta majoitusseurasta ja hyvistä kisavinkeistä.  Jadelle jättikiitos matkaseurasta ja huikeasta viestikoirasta!
Lisäksi on ehkä syytä lähettää isopino onnitteluita ympäri Suomen! En ole ikinä nähnyt noin tasokasta kilpailua! Aivan huikeita suorituksia, ja taso aivan jäätävä. Kovassa porukassa saa Suomen mestaruuksista taistella. Tänä vuonna tuloksena yhdeksäs, ensivuonna parannetaan !

torstai 11. elokuuta 2016

Treeniätreeniä, suuntana syksy!

Nyt ne sitten alkoivat! Tai no pari viikkoa sitten... Treenit nimittäin.

Kauden treenien aloitus on ollut erittäin laiska (myönnän). Hitaasti mutta varmasti ollaan saatu hommaa pyörimään. Nyt voi todeta kuitenkin virallisesti että kausi on korkattu, kun istun koneella kirjoittamassa tänne, ja samalla kiroan maailman kipeimpiä lihaksia. Pari viikkoa olen salilla käynyt, koiria (Pixeli on nyt vakiokuono meillä) on juoksuteltu irti, uitettu ja uitu yhdessä. Eilen kuitenkin lähdettiin ensimmäiseen vetotreeniin! Henna Lappi, Eka, Ykä, Minä, Bolt ja Pixeli suunnattiin Hyvinkään koiraladun pohjille juoksentelemaan. Tavoitteena oli ohjaajille tiukat canicross treenit.


Tiukat niistä tulikin (ainakin minulle...)! Aloitettiin hölkkäämällä suunniteltu lenkki läpi (vajaa 2km) Boltin, Ekan ja Ykän kanssa. Hennalla oli plääninä juosta Boltin kanssa, mutta otettiin lämpät varmanpäälle, joten juostiin ensimmäinen kierros "pikkukoirien'' kanssa. Henna starttasi Ekan kanssa edelle, minä Pixun kanssa perään. Bolt juoksi tämän kierroksen tuhatta ja sataa porukan edellä. Vähän oli kroppa vielä hakusessa, joten lyhennettiin lenkki noin 1,1km pituiseksi. Pixelin kanssa on tehty viimeisimmät vedot Jämillä kevätleirillä, mutta pikkuotus veti huikean hyvin! Pysyttiin melkein jopa Hennan ja Ekan perässä! Ensimmäisen kierroksen jälkeen pieni tauko ja koirien uudelleen järjestäminen. Eka sai jäädä Ykän seuraksi lähtöpaikalle, Henna nappasi Boltin veturiksi ja minä jatkoin Pixelin kanssa. Löytyi aivan uusia vaihteita kun paraskaveri lähti vetohommiin edelle. Bolt oli vetänyt Hennaa hurjaa kyytiä koko lenkin, sortumatta raville kertaakaan! Pixun kanssa ei menty ihan yhtä kovaa, mutta ihan riittävän kovaa meille! Jalat muusina jäähkättiin koirat ja suunnattiin autolle.

Tämän jälkeen piti jatkaa vielä suolle tarpomaan, mutta suo olikin erittäin umpeen kasvanut viidakko, joten päädyimmekin uimaan kaatosateessa. Yhteenvetona treenit olivat siis erittäin Hennan ja Tanjan tyyliset! Näitä tämmöisiä on suunnitelmissa erittäin paljon lisää!

Loppuun vielä kuvasatoa meijän kesän aktiviteeteistä :

© Jenni Pitkänen
© Jenni Pitkänen
© Jenni Pitkänen
© Jenni Pitkänen
© Jenni Pitkänen
Eikä me oikeasti olla ihan täysin laiskoteltu koko kesää! Pokemonmetsästystä koirien kanssa tullut parhaimmillaan 5h/päivä ja kickbike on todistetusti ainakin kerran kaivettu kaapista! Kerran ollaan myös piipahdettu Boltin kanssa VEPE treeneissä ja pyörähdettiin me pikaisaisesti myös Match showssa esiintymässä ja tukemassa omaa EM-kisamatkaa ;)