Jämin SM-kilpailu oli tällä kertaa varsinainen tunteiden vuoristorata. Kisapaikalla tuli kiljuttua riemusta ja itkettyä pettymyksestä, jännitettyä koko kroppa sekaisin sekä painettu kilpailuissa kaikella voimalla. Ennen lauantai aamua jännitystä kilpailun kulun suhteen oli ilmassa hyvin vähän. Jännitti vain että pääsisimmekö starttaamaan ollenkaan.
Viimeistely treenit ennen kilpailua olimme Boltin kanssa vetäneet keskiviikkona. Treeni sujui hyvin ja koira oli pirteä sekä ehjä suorituksen jälkeen. Torstai aamuna ei kuitenkaan kävelty. Tai käveltiin, mutta pahasti ontuen. Boltin toisen etutassun yhden varpaan antura oli rikki. Kävely näytti kurjalta ja kyllä siinä kävi mielessä, että oliko meidän kilpailu nyt sitten tässä. Putsattiin tassu ja rasvattiin ja rasvattiin ja vielä vähän rasvattiin. Perjantai aamuna jo juostiin, joten startattiin Boltin kanssa kohti Jämiä. Antura oli kuitenkin halki, joten liimauspuuhiin päästiin vielä lauantai aamuna ennen starttia. Vaikka koira kulki normaalisti, oli kaikki varotoimet kuitenkin tarpeen, jotta tassu kestäisi kahden päivän kilpailut. Iso kiitos Riitta Kempelle tassuhoidosta sekä Lipposille liiman lainasta.
 |
| Ready to rock! © Jarkko Parikka |
 |
| © Jarkko Parikka |
Tässä kohtaa jo vähän jännitti. Kilpailun taso oli noussut viime vuodesta hurjasti. Uusia, todella kovia kilpailijoita huippukoirilla asettui starttiviivalle. Vaikka treenikautemme on ollut rikkonaisempi kuin yhtenäkään vuonna tätä ennen, lähdimme puolustamaan viimevuoden SM-pronssia. Valmistelut menivät hyvin. Pyörä oli huikeassa kunnossa, koira vähän siinä ja tässä, mutta juotot ja lämmittelyt osuivat kuitenkin nappiin. Starttiin saatiin haalittua apukäsiä riittämiin, jotta päästiin starttaamaan mahdollisimman kovaa! Ja niinhän me tehtiin ;) Vaikka kuski ei vieläkään ole oppinut kunnollista vaihteiden käyttöä lähtöön.
Alkumatka mentiin aivan tuhatta ja sataa. Nautittiin oikein kunnolla vauhdista. Kutosen lenkin hiekkaisiin mutkiin uskalsin ajaa kohtalaisesti, vaikka yhdessä mutkassa kiskaistiin komeasti metsästä vauhtia, kun kallistus murtui alta. Kaatumiset kuitenkin vältettiin ja edettiin tasavarmaa vauhtia radalla. Noin 1,5km ennen maalia alkoi omiin jalkoihin iskeä hapot, joka pakotti pienentämään vaihdetta ja kannustamaan koiraa kovasti. Mukavasti vielä jalat hapoissa piti koittaa selviytyä loppukiristä erittäin kuraisella ratapohjalla. Jämillä on aina ollut täydellinen ratapohja, mutta tällä kertaa armeija oli pitänyt harjoituksensa viikolla ennen kilpailua ja myllännyt loppusuoran pohjan aivan hirveäksi liejuksi. Armoton kaatosade ei helpottanut tilannetta. Meidän ajovauhti tuntui niin karmean hitaalta että maaliin tullessa otti päähän. Kuraa oli joka paikassa, jalat ei kantaneet ja ärsytti kun ei tälläisellä suorituksella olisi mitenkään asiaa top3 ryhmään. Online tulokset saapuivat kuitenkin lähes heti ja Sanna ilmoitti meidän olevan kilpailun toisena!!!!! (tässä kohtaa kiljuin riemusta) Kovia urheilijoita oli vielä tulossa radalta, mutta tämä uutinen oli tähän hetkeen jotain niin maagisen huikeaa kuultavaa että kummasti alkoi jalatkin kantamaan. Eikä kukaan tullut meistä ohi. Pidimme sijoituksen ensimmäisen päivän jälkeen toisena! Kolmanneksi polkenut Ronja Linna oli kylläkin puolen sekunnin päässä takana, mutta kuitenkin oma fiilis oli jotain aivan huippua. Ensimmäiseksi polkeneella Kati Mansikkasalo-Jurvelinilla oli turvallinen 20 sekunnin ero meihin, mutta sunnuntaille saataisiin kova kisa minun ja Ronjan välille.
 |
| © Kimmo Virkki (kaikki kolme kuvaa tässä) |
Koko loppupäivä meni hyvän palautumisen maksimoinnissa. Ensin juostiin ympäri kisapaikkaa avustamassa muita kilpailijoita, jonka jälkeen päästiin suihkuun ja saunaan, syömään sekä pötköttelemään Boltin kanssa omaan lämpöiseen sänkyyn Jutilaan, missä majoitumme porukalla useamman valjakkourheilijan kanssa. Illan ohjelmaksi oli vielä vuorossa Riitta Kempen Rekikoirien hyvinvointiseminaari. Todella paljon tärkeää asiaa aiheena! Kyllä illalla uni maistui kun oli koko päivän tehnyt kauhealla vauhdilla kaikkea mahdollista.
 |
| Kurapellet maaliin :) © Jarkko Parikka |
 |
| Lauantain mudat olivat jotain järkyttävää © Jarkko Parikka |
 |
| Ai toisena? Miten? © Jarkko Parikka |
Sunnuntai päivään herättiin pirteinä, mutta aivan lamaannuttavan jännityksen kourissa. Ruoka ei meinannut mennä alas mitenkään ja muutenkin olo oli aivan hirvittävä. Vaikka oma voitontahto oli kova, tiesin että Ronjalla sama voima tulisi ajamaan eteenpäin vähintään yhtä kovaa. Ronjan puolella oli ehdottomasti kuskin kunto ja koiran treenitausta. Oma olo oli siinä vieressä kuin harrastelijalla. Parhaamme lähdimme kuitenkin tekemään ja kyllä oli startissa hopean kuvat vahvana mielessä. Myös radalla tuli kirottua itselleni, että nyt parempi polkea, kun ei näin niitä mitaleita voiteta.
 |
| Startti suoralla. © Stefan Vehkoja |
 |
| Kaikki peliin! © Jarkko Parikka |
Alkumatkan nopealla osuudella mentiin lauantaita paremmin. Bolt ei kiertänyt vesilammikoita tällä kertaa ja itsekin löysin paremmat ajolinjat. Mutkaisella osuudella ajoin aivan liian varovasti. Niin monet muistutukset sain siitä, että nyt ei sitten kannata kaatua. Kaatumatta saataisiin mitali (edes jonkun värinen), mutta riittävillä riskeillä ja täydellisellä ajolla hopeakin oli niin lähellä. Tällä kertaa jaksoin paremmin ajaa loppuun asti, mutta viimeisellä 800metrin mutakko osuudella pyörä liukui hallitsemattomasti aivan sivuttain mutkassa. Vauhti tippui olemattomaksi ja nopea kiihdyttäminen oli mahdotonta. Päästiin maaliin, mutta aivan liian hitaasti. Jalat täristen kaaduin maaliin, eikä mennyt kauaa, kun kuulin Ronjan tulevan maaliin. Hävittiin. Hävittiin se niin lähellä ollut hopea. Ja hävittiin vielä oikein kunnolla. Tunne oli musertava, vaikka hyvin tiesin, että en tuossa sunnuntain kilpailusuorituksessa olisi voinut tehdä mitään mikä olisi kuronut tuon valtavan eron minun ja Ronjan väliltä. Jäin Ronjalle sunnuntain suorituksessa hurjat 15,5 sekuntia. Ja se on kuuden kilometrin matkalla kuitenkin paljon. Pelkässä loppunousussa oli sekunteja jääty hurjasti. Ronja teki uskomattoman suorituksen ja ansaitsee kyllä mitalinsa. Me oltiin tällä kertaa huonompia ja nyt täytyy vain ja ainoastaan katsella sinne peiliin.
 |
Pettynyt urheilija ja ihanat lohduttajat <3
© Jarkko Parikka |
Alku järkytys lievittyi pikkuhiljaa. Onnitteluita sateli, mutta en osannut niistä mitenkään nauttia. Nyt vasta alkaa tuntua siltä, että kisareissu oli onnistunut. Erityisesti kun miettiin meidän lähtökohtia. Koko syksy on ollut niin hankala, että en osannut yhtään luottaa ennen kisaa tälläiseen suoritukseen. Boltin pisin veto ennen kilpailua oli ollut Janakkalan kisareitti ja tasan kaksi kertaa pyöräiltiin treenit ennen kisaa (toinen kerta Väinön pyöränromulla ilman jarruja). Boltin kunto on töiden, koulun ja muuton ohessa rakennettu tyhjästä vain seitsemässä viikossa. Ja ihan itse olen jokaisen treenin suunnitellut ja toteuttanut. Ja sitten oli vielä tuo tassu episodi... Nyt olo on jo suhteellisen ylpeä. Suurin ylpeyden aihe löytyy kuitenkin kun vertailee viime vuoden SM kisan ja tämän kisan tuloksia.
Vuosi sitten Jämillä rata oli sama. Olosuhteet täysin eri, mutta käytännössä tämän vuoden rata oli vain hurjasti hitaampi (mikä on meille aina huono asia). Vuosi sitten saksanseisojilla kilpailleita urheilijoita oli viisi, tänä vuonna kahdeksan, eli myös kilpailun taso on noussut. Näistä faktoista huolimatta selviydyttiin samalle sijoitukselle kuin vuosi sitten. Tällä kertaa jättäen taakse mm. viime vuoden SM-hopea mitalistin. Samalla paransimme viime vuoden aikoja reippaasti
(2016: La 11:37.7 ja Su 11:29,4) (2017: La 11:15.2 ja Su 11:09.8). Isoin juttu kuitenkin oli ero kärkeen. Kati voitti meidät viime vuonna lähes puolentoista minuutin erolla. Tänä vuonna tuosta erosta oli lähes kokonainen minuutti tippunut pois! Nyt eroa kärkeen enää 31,6sekuntia. Kehitystä on väkisinkin tapahtunut!
Nyt pitää vain kehittyä kuukaudessa ainakin tuon puolen minuutin verran, koska me lähdemme Boltin kanssa Puolan MM-kilpailuun! Majoitukset varattiin eilen ja reissun suunnittelu on saatu käyntiin! Näistä tulee Boltin ensimmäiset MM-kilpailut ja ensimmäiset arvokisat sulanmaan kilpailuissa.
Kiitos kaikesta tuesta ja avusta: DocTrSam ja Samuli, Kainpo ja Kai sekä tietysti Happy Dog. Kiitos myös kaikille kuvaajille! Upeita kuvia haastavissa olosuhteissa. Iso kiitos lähtee myös UVU:lle ja tottakai luottohandlereille! Erityis kiitos vielä Aliina Mäkiselle, joka taisi molempina päivinä täysin pyytämättä napata Boltin kun minä makasin maalissa puolikuolleena. Upeiden ihmisten kanssa saadaan tätä lajia harrastaa <3 Isot onnittelut myös kaikille muille kilpailuissa menestyneille!
 |
| © Jarkko Parikka |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti