Joensuun SM fiasko!

Otsikko kuvaa meidän SM reissua kokonaisuudessaan paremmin kuin hyvin.

Itsessään kisa ei ollut se fiasko vaan kaikki muu sen ympärillä. Matka Joensuuhun ensin lykkäytyi parilla tunnilla kyytiläisten perumisten vuoksi. Perhe retki Veran ja Niklaksen kanssa vajautui yksin ajeluun, kun Niklaksen kisa peruuntui turvallisuus syistä ja Vera sattui sairastumaan. Yksin ajelu ei kuitenkaan kestänyt koko neljän ja puolen tunnin ajelua, vaan Lahdesta kyytiin hyppäsi Jade Halme. Jaden kanssa reissu jatkui hyvällä fiiliksellä, ilman ongelmia. Varkaudessa napattiin ruokaa matkaan sekä yksi ylinopeussakko.

Joensuuhun sain tiputettua Jaden siinä ennen yhdeksää illalla. Oma matkani jatkui kohti oletettua majapaikkaa. Ajoin yksin, kenttää oli huonosti siellä ja täällä. Oletettuun osoitteeseen saavuin tunnin ajettuani. Paikka oli kuitenkin keskellä metsätietä, eikä osoitteessa yhtään mitään. Hätäinen viestittely muille asukkaille. Ilmeni että navigaattori oli ohjannut minut väärän kaupungin osoitteeseen. Matkaa oikeaan paikkaan tunti ja kaksitoista minuuttia. Itketti ja väsytti. Kaasu pohjaan ja itkuinen puhelu siskolle että pitäisi hereillä. Noin kaksikymmentä kilometriä ennen perille saapumista hajosi autosta molemmat etuvalot. Pitkät valot ja sumuvalot toimivat ja pelastivat täydelliseltä matkan stopilta. Kun viimein saavuin yhdeltä yöllä perille oli helpotus valtava. Seuraavana aamuna pitäisi kisata, mutta ainoa päähän mahtuva ajatus oli uni. Bolt kapusi kainaloon, Pixeli nukkui patjan vieressä kerällä.

Aamulla heräsin jännitykseen. Liian aikaisin ja liian lyhyillä unilla. Bolt nukkui keskellä patjaa selällään, minä puoliksi tyhjenneen ilmapatjan reunalla. Koirille hyvät juotot ja Boltille aamuhölkät siskojen Micon ja Tooran kanssa. Jatkettiin vielä hetki unia, jonka jälkeen olikin aika suunnata kisapaikalle Joensuun Lykynlammelle. Jännitys alkoi tiivistymään.

Ilmoittautumiset, rataselostus, koiran juotto, radan läpi kiertäminen. Kauhun sekaiset tunteet. Rata oli kiinnostava, mukavan vaihteleva ja samalla erittäin haastava. Itselleni on tullut tavaksi kaatuilla enemmän kuin tarpeeksi ja näin radalla useammankin potentiaalisen kohdan mihin rysäyttää. Lopulta radasta jäi ensivaikutelmaa parempi fiilis. Hauska, mutta haastava rata jossa sai todella laittaa itsensä ja kaiken ajotaitonsa peliin.

© Annaleena Ylitalo

Bolt oli valmis kisaan. Hiukan takareidet kireinä automatkasta, mutta intoa täynnä. Lähtöpaikkamme ei ollut parhaimmasta päästä. Ennätyssuuren DS1 luokan loppupäässä itseämme hitaamman koirakon perään. Lähtö radalle oli Boltille tyypillisen räjähtävä, alkupää radasta pehmeää alustaa jossa sai tehdä töitä, jotta vauhti saatiin kiihtymään. Vajaan kilometrin päästä lähdöstä oli aika ensimmäisen "vuoristoradan". Hurjan jyrkkä mäki, jossa ei potkimalla ylös päässyt sitten millään. Koira veti kickbikea, minä juoksin minkä jaloistani pääsin. Mäen päältä käännyttiin jyrkästi hurjaan laskuun, jonka jälkeen pian oli edessä juuri se kohta mihin itseni kuvittelin teräsverkkoaitaan roikkumaan. Mutka alamäestä kuitenkin selvittiin, joskin ei aivan tyylipuhtaasti. Pystyssä kuitenkin pysyttiin! Seuraavaksi taas tiukka mäki, jossa juostiin edelle lähteneen ohitse. Matka jatkui aikalailla samanlaisena loppuun asti. Alamäkiin hiukan liian varovaisesti, ylämäkiin niin kovaa kuin jaloista lähti sekä mutkiin kirkuen ja "lintassa".

© Stefan Vehkoja

Maalissa olo oli kaikkensa antanut ja siltä se kuulemma näyttikin. Koiran suoritukseen sai olla todella tyytyväinen, oma ajaminen ei ollut aivan toivottua tasoa. Ajasta tai sijoituksesta ei ollut mitään tietoa vielä. Tiesin etukäteen, että jos suoritus olisi puhdas ja kaikki menisi muutenkin ns putkeen voisi olla mahdollisuus lähteä haastamaan näistä Suomen (ja samalla maailman) huippuja. Rata ei kuitenkaan ollut aivan meitä varten profiililtaan ja ajettavuudeltaan. Kaikki meni hyvin, mutta käsi kävi jarrulla liian usein ja pehmeä sekä mäkinen pohja antoi etulyöntiaseman voimakkaille koirille ja vahvoille potkijoille. Sijoitus lauantain jälkeen oli yhdeksäs, tasan minuutin erolla kisaa johtavaan Petri Kiiskeen.

© Katja Juntunen

Kisan jälkeen olo aivan puhki. Vajaa yö, kolmen viikon sairastelut, pitkä ajomatka sekä rankka kisa painoivat päälle. Ilta kului Boltin kanssa pötkötellessä ja netflixiä katsoessa. Jo ennen ilta yhdeksää oli pää tyynyssä. Herätyskellon soimiseen aikaa ruhtinaalliset 12 tuntia. Aamulla kämpän siivous, pakkaus ja suunta takaisin Lykynlammelle. Kisapäivä nro kaksi sujui saman kaavan mukaan. Kuten myös itse kilpailu. Tein tiukkaa analyysiä kisan kulusta lauantailta ja uskalsin lähteä tavoittelemaan ajan parantamista. Boltin ensimmäinen kahden päivän kisa, joten tuntui hassulta lähteä parantamaan aikaa. Kisasuoritus sujui lähes prikulleen lauantain tapaan. Ajolinjoissa pientä hienosäätöä, joilla säästettiin joitain sekunteja. Ylämäissä aikaa kuitenkin hävittiin väsyneiden jalkojen takia. Lopputuloksena kuitenkin aika parani! Sen yhden tärkeän sekunnin! Täytyi siis olla tyytyväinen!! Erityisesti superkoiraan!

Jo kickbike suorituksen jälkeen jalat tärisivät. Kisat jatkuivat kuitenkin vielä Uudenmaan VetokoiraUrheilijoiden viestijoukkueessa avausosuudella. Viestin koiraa oltiin veivattu useampaan otteeseen, mutta lopulta päädyin juoksemaan Jaden kisakoiralla Becksillä. Lähdettiin yhteislähdössä takarivistä, mutta saatiin aivan loistava lähtö ja päästiin ensimmäiseen mutkaan sisäkurviin, josta pinkaistiin hyvällä rytmillä porukan keskivaiheille. Jono venyi kun nopeimmat pääsivät karkuun ja hitaimmat jäivät jälkeen. Juostiin Becksin kanssa omaa suoritusta välittämättä muista tai muiden vauhdista. Juoksu kulki mukavasti ja siinä reitin puolivälissä (noin 1,5km) alkoi ensimmäisen kerran tuntumaan siltä että saisi jo maali tulla. Eipä tullut. Loppumatka meni räpiköidessä. Etenkin alamäet tekivät tiukkaa. Maaliin juostiin itsemme voittajina! Lähetin UVU2 joukkueen seuraavan juoksijan matkaan ja lyyhistyin maahan. Kaikki oli annettu! Apua tuli useammasta suunnasta, Becksi pääsi Jaden halittavaksi ja minä keräilin itseäni tovin maassa. Olo oli ylpeä ja jollain tavalla masokistisen hyvä. Joka paikkaan sattui, mutta hyvällä tavalla!

Tuskien maalisuora © Séphora Sirjacques 

Viestistä suoraan vaatteiden vaihto, palkintojen jaon katselu ja suunta kotiin. Jade jäi Lahteen ja minä kruisailin ilman kunnollisia ajovaloja takaisin kotiin. Taas väsytti. Nyt ei itkettänyt :)

Viikonloppu oli rankka mutta antoisa. Iso kiitos kuuluu erityisesti kisojen järjestäjälle Josepalle, Kristalle ja tuomareille. Samppa ja Terhi, Vehkojat ja Jenni ansaitsevat kiitosta majoitusseurasta ja hyvistä kisavinkeistä.  Jadelle jättikiitos matkaseurasta ja huikeasta viestikoirasta!
Lisäksi on ehkä syytä lähettää isopino onnitteluita ympäri Suomen! En ole ikinä nähnyt noin tasokasta kilpailua! Aivan huikeita suorituksia, ja taso aivan jäätävä. Kovassa porukassa saa Suomen mestaruuksista taistella. Tänä vuonna tuloksena yhdeksäs, ensivuonna parannetaan !