Ranskan EM-kilpailut 28.11.-30.11.2014

Vihdoinkin jotain kirjalliseen muotoon tuosta reissusta! Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, joten täältä pesee! Lyhyesti sanottuna meidän reissu Ranskaan oli oikea surkeiden sattumusten sarja. Hauskaa oli, mutta epäonnisuudet olis voinu jäädä vähän vähemmälle.

Kaatumisia, sairaalareissuja, kielitaidottomia puolalaisia, eksymisiä, epäonnistuneita hotellivarauksia, yksi kipsattu jalka, yksi juoksuinen narttu ja kolme seonnutta urosta. Jälkikäteen lähinnä naurattaa että miten onkaan mahdollista, että yksi neljän hengen porukka voikin saada noin pahasti kaikki kurjat tilanteet reissuunsa.

Lauantaina 22.11. starttasimme Tuusulasta täyteen ahdetun transportterin kyydissä kohti Helsinkiä ja Tallink superstaria. Matkalla käväisimme hakemassa Satulle passin lentoasemalta jonka jälkeen seikkailu pääsi kunnolla alkamaan. Täpärä ehtiminen laivaan, buffetissa masut täyteen, taxfreen tyhjennys matkaeväiden muodossa ja baanalle. Suoraa, karua Balttian maisemaa monta sataa kilometriä pohjoiseen Puolaan yöksi. Hotelli johon varaus oli tehty, olikin mennyt jo talviunille joten pimeässä Puolan maaseudulla yöpaikan etsiminen vaati pitkää pinnaa ja sinnikkyyttä. Sängyt kuitenkin saatiin ensimmäisen yön uniin.

 

Tien nimi oli osuvasti Royal, kaupunkia en tähän hätään kyllä muista, mutta taisi olla Luxemburgissa :)

 Heti aamusta löysimme hotellin vierestä lähtevän pikkuisen hiekkatien, josta löytyi aivan loistava treenimaasto! Noin viiden kilometrin lenkki auton levyistä hiekkatietä, mäkiä ja mutkia, siis liki täydellinen. Koirat valmiiksi ja treenaamaan. Aloitettiin Veran kanssa kiertämällä reitti ilman koiria eksymisten estämiseksi. Seuraavan kierroksen saivat Royal pyörän ja minun edellä sekä Veran canicross koira Boa kickbikella Veran edellä. Seuraavalle kierrokselle en itse edes sitten päässytkään.

Treeni oli kaikin puolin juuri sellainen kuin treenin pitääkin olla viikkoa ennen kisaa. Vauhdista hurmautuneena laitoin itsekkin kaikkeni peliin ja mentiin Royalin kanssa todella kovaa. Vieran maasto pääsi kuitenkin yllättämään meidät. Eteen rynnännyt kulkukoira sai Royalin kiihdyttämään aivan hurjaan vauhtiin, koko koira näytti huokuvan kilpailutahtoa, ja halua päästä ohi edellä menijästä. Luin tilanteen totaalisesti pieleen ja kannustin koiraa. Huomaamatta jäänyt pieni sivutie oli kuitenkin pikkukoiran päämäärä, ja Royal seurasi tottakai perässä, oltiinhan jo melkein ohitusetäisyydellä. Itse en kuitenkaan tähän ollut varautunut joten jatkoin matkaa muutaman metrin alkuperäisen suunnitelman mukaan. Mun reitti tyssäsi Puolalaiseen hiekkatiehen. Suhteellisen kovaa vieläpä. Royal odotti kiltisti vieressä pyörän kanssa sillä aikaa kun koitin saada tajuntaani mitä oikein oli tapahtunut, mihin sattuu ja mitä tästä seuraa. Aluksi kipu oli kamala, shokin myötä lähinnä nauratti, shokin hälvetessä kipu palasi ja sen mukana pelko jalan ja kilpailun kohtalosta. Perässä ajanut Vera jäi keräämään koirat kasaan ja soittamaan apua. Äiti haki autolla, hotellissa annettiin pikaensiapu jonka jälkeen suunnattiin paikalliseen sairaalaan, ensin yhteen josta ohjattiin seuraavaan. Päivä kului pyörätuolilla kruisailessa valtavan kokoisessa Suwalkin sairaalassa. Englannin kielen taito sairaalassa oli olematon, joten viittomakielellä pelattiin. Polvi ja nilkka kuvattiin molemmat, murtumia ei onneksi ollut, mutta jostain kumman syystä halusivat kipsata jalan. Edelleen syy tähän on täysi mysteeri, mutta kipsi jalassa oli hyvä jatkaa matkaa kohti Ranskaa.

Vera nappasi kuvan onnettomuuden uhrista apujoukkoja odotellessa

Jos haluat nähdä treenit koko komeudessaan niin hyppää pyörän tangolle ja klikkaa linkkiä ;)

Astetta isompi sukka...

 Vasta maanantaina matka pääsi jatkumaan pikaisen sairaalassa pyörähdyksen jälkeen. Päivän myöhässä aikataulusta kruisailimme kahden pysähdyksen kautta Ranskaan. Reiteen asti kipsattu jalka keräsi tehokkaasti sympatia pisteet, vaikka naama oli suhteellisen hapan. Lähestyvä kilpailu ja jalan tilanne turhauttivat suunnattomasti. Oloa ei yhtään helpottanut oma avuttomuus. Liikkuminen oli hankalaa, suihkussa käyminen kamalaa, koirien lenkitykset mahdottomia ja kipsi kutitti julmetun paljon.

Muovipussi jalassa kohti uusia kolhuja! ;)

Herkkiä hetkiä Berliinissä

(c) Vera Ignatius

Kilpailupaikalle saavuttiin vihdoin keskiviikko illalla, jolloin heti ensimmäisenä kävimme juttelemassa Maija Nivalan kanssa jalan tilasta. Kipsi napsaistiin pois ja armoton kävelyn yritys alkoi. Polvi oli temppujalkapallon kokoinen ja nilkkakin mukava patti. Paljon kylmää ja jatkuva kohoasento toimi kisan pelastus yrityksenä.

Roylin mielestä automatkailu oli jo vähän tylsää...

Torstaina pyörän selkään ja reittiin tutustumaan. Kävimme Jasminin ja Veran kanssa kiertämässä radan pyörällä ja kickbikeilla. Tuon kuuden kilometrin aikana oppi arvostamaan lukkopolkimia. Oikealle jalalle raju treeni päivää ennen kisaa, kun polkaisin lähes koko lenkin yhdellä jalalla. Vasen polvi oli edelleen yhtä turvonnut kuin kipsin poisto hetkellä, ja kisan kohtalo näytti pahalta. Maija lääkärinä kuitenkin pystyi kilpailun eläinlääkäriltä lainatuilla tarvikkeilla punkteeraamaan nesteet pois. Vajaa puoli desiä osittain hyytynyttä verta polven sisältä noin 10h ennen EM-kisa starttia. Jännä fiilis, mutta helpotti niin julmetusti.

Jännittyneenä valmiina kisaan

Perjantaina 8.47 oli mun aika polkaista mutavellin sekaan. Stefan Vehkojan tiukasti teippaama polvi tuntui hyvältä, joten löysin itseni lähtöviivalta intoa puhkuvan dobermannin kanssa. Koskaan ei ole pelottanut starttaaminen tuolla tavalla. Meinasi ihan tosiaan mennä pupu pöksyyn, ihan vain polven takia. Päässä pyöri kauhukuvat tilanteesta jos satun kaatumaan, enkä pääse ylös. Kuitenkin vasta kaksi päivää aiemmin kipsi varpaista melkein nivuseen asti ja päivää aikasemmin pyöräily muistutti enemmän pelleilyä kuin kisaan valmistautumista. Siitä huolimatta sitä mentiin. Ja ihan mukavasti mentiinkin, vaikka otinkin varovaisemmin kuin ikinä. Mudassa ajaminen vajaalla voimalla oli haastavaa, mutta Royal hoiti homman kotiin vetämällä tasaisen varmasti. Reitin tiukat mutkat otin super varovaisesti. Ajatus tolppaan törmäämisestä ei tuntunut houkuttelevalta. Matkan edetessä sain jo hiukan varmuutta ajoon ja uskalsin paremmin avustaa Royalia mun raahaamisessa. Muutama suora mentiinkin oikein hyvällä kyydillä! Kuitenkin noin reitin puolivälissä perään lähtenyt norjalainen sai meidät kiinni joten annoin tietä. Tuli kovaa rinnalle, mutta siinä kohtaa koira löi jarrut päälle. Jatkettiin matkaa rinnakkain. Jouduin ajamaan reitin huonommassa laidassa vesi/kuralammikossa. Norjalainen yritti useaan kertaan ohi, mutta koira löi liinat kiinni joka kerta juuri meidän rinnalla. Lopulta luovutin ja jatkoin omaa suoritusta keskellä baanaa. Royalissa kuumuus ja raskas reitin pohja alkoivat jo näkymään kun vauhti hiipui. Maaliin tultiin kuitenkin hyvää kyytiä norjalaisen roikkuen peesissä loppuun asti.

Maalissa fiilis oli onnellinen, mutta samalla pettynyt. Pettynyt omaan suoritukseen. Mahdollisuudet olisi ollut paljon parempaan kuin vain seitsemänteen sijaan, mutta nyt kävi näin. Liuta epäonnea ja oman rohkeuden pettäminen ärsyttivät. Koira kuitenkin teki kaikkensa ja ansaitsee meidän suorituksesta kaikki kehut. Tämän kisan jarru olin minä. Tai jos haluaa olla armollisempi niin mun polvi.

Royal ansaitsi kyllä rapsuttelunsa!

Matkalta kerättiin kohtalaisesti mutaa mukaan

ns. shortsirajat

Kickbike luokan jätin väliin kokonaan polvea säästelläkseni. Muutenkin luokka olisi ollut lähinnä väliaika viihdettä. Oma kunto oli tällä kaudella niin kova, että halusin osallistua, vaikka koira olisikin poikennut massasta aikalailla! Ajatus oli siis startata siskoni Veran bordercollie Pixelillä. Oli meillä ihan tavoitekkin! Piti kilpailla jostain muusta kuin jumbo sijasta ;)

Kisat jatkuivat mun osalta kannustus joukoissa kameran takana! Muut Suomen junnut taistelivat ilman kaatumisia maaliin, ja vaikka mitalisijat jäivät tänä vuonna saamatta, ollaan kaikki taas yhtä kokemusta rikkaampia ja seuraavaan kisaan starttaaminen taas hitusen helpompaa.

Perjantai illalla taputettiin naapurimaiden junnuille jotka hakivat mitalit kotiin.

Lauantaina vuorossa oli Suomen muun maajoukkueen kannustamista ja videoimista. Jonnan porukka oli jo lähtenyt takaisin kohti kotimaata, mutta minä, Vera ja Jasmin pidettiin lippu korkealla kaikkien Suomen junnujen puolesta. Hieno päivä ja hienot suoritukset kaikilta! Usean mitalin kannassa oltiin oikein tiukasti, ja muutenkin sijoitukset näyttivät oikein hyviltä sunnuntain toista kisapäivää ajatellen. Lauantai illalla oli vuorossa musher dinner, jossa oli mukana suhteellisen paljon suomalaisia mushereita tukijoukkoineen. Me junnut saimme rentoutua ja nauttia ranskalaisen keittiön antimista ilman huolenhäivääkään ruuan sulavuudesta. Meidän kisat olivat tältä vuodelta ohitse ja kotimatka odotti seuraavana aamuna.

Uusia valjakkourheilija ystäviä Puolasta ja Venäjältä!

Sunnuntai aamuna startti Ranskasta, Belgian ja Luxemburgin kautta yöksi Saksaan. Minäkin pääsin vihdoin ja viimein auton rattiin! Vaikka ajokortti ollut taskussa vasta muutaman kuukauden löysin itseni ajamasta viisikaistaista moottoritietä Saksassa pimeällä satojen rekkojen seasta. Onneksi seuraavan kerran Eurooppaan autolla vasta parin vuoden päästä! Saksassa nukutun yön jälkeen matka jatkui Tanskaan, jossa autossa nukkuen seuraava yö. Aamun koitteessa Tanskan siltojen yli ja seuraavaksi vuorossa Ruotsin maisemissa tyhjää moottoritietä. Koko auto nukkui sikeästi kun kruisailin 400km motaria yhdeltä istumalta. Ihan hauska kokemus, vaikka olihan se mahtava tunne saada nostaa takapuoli ylös kuskinpaikalta!

Tiistai iltana, pienten Tukholman keskustan eksymisten jälkeen, vihdoin perillä laivassa! Buffetissa masu täyteen, Siljan jouluohjelmistolle naureskelua (oli vähän jänniä :D ) ja seikkailua tyhjillä laivan käytävillä. Aamulla herätessä oltiinkin jo rakkaassa suomessa missä kaikki ymmärtävät mitä höpiset! Hassua, kun oli reilun viikon voinut puhua mitä mieleen tuli... Heipat Jasminin porukalle ja täyttä vauhtia kohti kotia!

Onnelliset kotimatkaajat

Kokonaisuutena reissu oli kiva. Huonoja hetkiä sattui liikaa, mutta päällimmäisenä muistona haluan säilyttää ne hyvät puolet! Parhaat naurut pitkään aikaan saatiin Kölnin keskustassa parkkipaikkaa etsiessä! Poliisit pysäyttivät aivan tuomikirkon kylkeen, kuski jäi selvittämään ongelmaa neljän saksalaisen poliisin kaveriksi ja me muut painuttiin Royalin ja Boan kanssa leikkimään turisteja joulutorille ja Kölnin tuomikirkon portaille! Parempaa parkkipaikkaa ei olisi voinut saada, ja vieläpä ihan ilmaiseksi! Herkullisimman pitsan pitkään aikaan söin Lyypekissä! Pieni stressi Saksan kaahailuista kuumottaa vieläkin, kun odottelen peltipoliisin sakkolappua postiluukusta. Myös Veran ja Jassun kanssa saadut uudet kaverit Puolasta ja Venäjältä musher dinnerissä jäivät kyllä mieleen. Jokaisissa liikennevaloissa piti etsiä wifiä, ja ruokapaikan tärkein ominaisuus oli vessa ja netti. Myös 20min pikashoppailu (tuhlauskierros) Saksassa oli hulvattoman hauskaa. Reissunpäällä oloon mahtuu vaikka ja mitä!

Isot kiitokset mun kilpailun onnistumisesta (että pääsin osallistumaan!) kuuluvat ehdottomasti Samuli Nissiselle konsultoinnista, Maija Nivalalle polven tilan helpottamisesta, Stefan Vehkojalle kilpailuun teippaamisesta, Juha Lipposelle pyörän hajonneiden vaihteiden korjaamisesta, Äidille kuskaamisesta ja erityisesti Satu Laitiselle upeasta koirasta! Suomalaiset pitävät tiukasti yhtä, ja oli ihanaa että kaikki tsemppasivat ja auttoivat hankalan tilanteen kanssa. Kiitos siitä ihan jokaiselle!
Ja erityiskiitos vielä Jassulle ja Veralle perinteisistä kisasekoiluista!

Lähtölaskenta käynnissä

Heipparallaa pitkästä aikaa :)

Tässä viimeisen viikon aikana on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä. Paljon stressiä, pennun alkava murkkuikä number 1 , vähän lisää stressiä, pakkaamista, stressiä, siivoamista, koirien hoitojen järkkäämisiä, yhdet festarit, kaverin synttärit, treeniä, koeviikkoa, stressiä ja hiukan vielä stressiä.

Lähtö Ranskaan lähenee tunti tunnilta ja tekemistä on enemmän kuin tehtyä. Stressi painaa päälle ja tunnit loppuvat vuorokaudesta. Reissuun lähteminen on mahdottoman stressaavaa, mutta reissun päälle pääseminen on huima tunne!

Meillä lähtöön ei ole kauaa aikaa, ja mun, Royalin, meidän porukan sekä koko Suomen joukkueen reissua voit seurata sosiaalisesta mediasta:

Royal matkalla maineeseen - Facebook tapahtuma
Suomen valjakkourheilun maajoukkue - Facebook tapahtuma
Kisojen "virallinen" Facebook - sivu

Tänne blogiin kertoilen reissusta kun joskus rantaudutaan takaisin Suomen maalle :)

Suosukellusta

Tänään oli vuorossa hiukan extremeä elämään tyyppinen lenkki Hennan kanssa. Heitettiin maastopyörät auton perään ja huristeltiin Hyvinkään Usmiin seikkailemaan.

Kulkupelit ensimmäisen suon jälkeen :)

 Liikkeelle lähdettiin hyvissä ajoin valoisalla Usmin uimarannan parkkipaikalta. Lähdettiin etsimään metsään valmiiksi katsottua reittiä, tavoitteena selviytyä Suolijärvelle ja takaisin. Alkumatka oli mukavaa metsähiekkatietä ja edettiin suhteellisen vauhdilla. Piilolammin jälkeen reitti muuttui poluksi, joka osoittautui _todella_ liukkaaksi kostean ilman ja märkien lehtien takia. Jokaisen kiven ja juuren kohdalla pyörä luisteli komeasti vähän joka suuntaan. Jossain kohtaa polku hävisi kokonaan ja löydettiin ittemme suolta! Hitaasti mutta varmasti taisteltiin eteenpäin sukat nilkkaa myöten suossa uiden. Löydettiin taas tie ja olo oli mahtava!

Hulluilla on halvat huvit!

Karttana meillä toimi sport tracker ja molempien olematon suuntavaisto. Yhdessä risteyksessä kaikki kyltit ohjasivat suoraan, mutta me päätimme harrastaa hiukan extremeä ja lähteä kokeilemaan kartassa näkymätöntä polkua. No ei sitä polkua paljoa edes ollut. Ensimmäinen polkuvaihtoehto oli ajamista kaislikossa (siis ihan oikeita järvikaisloja keskellä metsää), ja toisella yrittämällä löydettiin inhinmillinen polku, joka kuitenkin kapeni jatkuvasti ja päättyi sopivasti keskelle metsää. Hetki haahuiltiin keskellä pusikkoa ja löydettiin oikea tie. Seuraavan risteyksen kohdalla harkittiin auton suuntaan, mutta sport trackerin tietoja kurkatessa oli vasta 10km takana, joten päätettiin ottaa treenin kannalta ja suunta 3.3km päässä olevalle suolijärvelle. Ajettiin vahingossa ohi ja päädyttiin Suolijärven etelä päätyyn, josta lähdettiin etsimään reittiä autolle pilkkopimeässä metsässä. Tässä vaiheessa lenkki oli pääosin metsätietä (onneksi!), mutta pienen epätoivon hetken ja pusikkoon eksymisen jälkeen jouduttiin palaamaan alkupätkän suolle. Kasteltiin kengät uudestaan, tällä kertaa pimeässä. Pusikossa kapealla polulla ainoa pelastus oli Hennan puhelin ja taskulamppu toiminto (oli meillä oikea taskulamppukin mukana, mutta nätisti tallessa autossa).

Turvallisuussyistä iso osa lenkkiä meni kävelyksi, tai melkeinpä uimiseksi. 27km oli lopullinen matkan pituus ja aikaa kului valtavasti. Hitaasti mutta varmasti taisteltiin reissusta, ja kyllä se taisi suhteellisen tehokas treenikin olla, ainakin tällä hetkellä on kovin vetelä olo. Hauskaa oli jäätyneistä varpaista, kramppaavista reisistä ja pimeydestä huolimatta. Ilman seuraa olisi tuokin kokemus ollut suhteellisen karmaiseva. Nytkin jo pyöri päässä kaiken maailman hirvet, karhut ja suohirviöt. Näin turvallisesti kotona omassa sängyssä voi sanoa että koska vaan lähden uudestaan, mutta ensikerralla hiukan paremmin varustautuneena! :)

Autolle kun selvittin niin pakollisen onnistumis selfien aika!

Takaisin treenien pariin

Vihdoin on flunssa/poskiontelontulehdus voitettu kunnolla, ja tiistaina aloitinkin taas kunnon treenit. Tiistaina juoksu lenkki, keskiviikkona kickbike treenit ja torstaina kevyt, reipas kävelylenkki ensilumessa.

Tiistain lenkki oli lyhyt, mutta tehokas. 2,7km täysillä Kodan kanssa, lisänä lämmittely ja jäähdyttely pätkät. Vaikka Koda on jo hiukan vanha, on pojalla intoa vaikka muille jakaa. Vetää koko matkan, mutta vedosta ei paljoa apua ole. Poika on niin kevyt että lähinnä juostaan molemmat omaa tahtia naru välissä. Miltein kahden viikon toipumisesta huolimatta juoksu kulki hyvin ja vaikka vauhti ei päätä huimaava ollutkaan, olin tyytyväinen. Vajaa viikontakaiseen lenkkiin verrattuna kehitystä oli tullut (vai oliko sattumaa, ero todella pieni).

Keskiviikon treenit oli jo pidempään suunnitelmissa ollut yhteistreeni kaverini, keväällä valjakkourheilun aloittaneen Henna Lapin (vähäisestä kokemuksesta huolimatta Jämin SM4 DCWJ luokassa!) kanssa. Matkasimme Hennan ja koirien kanssa Tuusulaan. Nappasimme Falconin mukaan ja painuimme Ruotsinkylän tutkimusmetsään reittejä tutkimaan. Kiersimme noin 4km pitkän lenkin ensin ilman koiria mukavaa lämmittely tahtia (n. 15km/h keskinopeus). Tämän jälkeen oli Falconin ja Ekan aika päästä baanalle. Lähdimme Falconin kanssa edelle, ja kovaa mentiin! Keskinopeus ei päätä huimannut (23km/h/ 3,5km reitti, huiput 40km/h), mutta esim. Jämin ratoihin verrattuna oli mäkiä mukavasti. Ensimmäisen kierroksen jälkeen pidimme pienen huilin, ja sitten taas menoksi. Nyt Henna ja kojkerhondie Eka lähtivät edelle ja me Falconin kanssa perään. Falconin armoton halu voittaa kiritti pojan hulluun vauhtiin (keskinopeus noin 25km/h/ 3,5km reitti, huiput 52km/h). Vaikea oli uskoa, että menossa oli jo toinen kierros. Poika jaksoi todella hyvin, ja on todella positiivista, että nimenomaan toinen kierros oli ensimmäistä parempi.

Torstain lenkkinä toimi Kodan ja Boltin kanssa noin tunnin peuhaaminen ensilumessa noin neljän kilometrin lenkillä. Rauhallisessa tahdissa ihanasta kelistä, loistavasta seurasta ja lumeen hurahtaneista koirista nauttien. Bolt tosiaan siis sai ensikosketuksensa lumeen ja ihastui ikihyviksi. Lunta oli tosi kiva syödä, lumipallot oli huisia ja lapsi tuntui löytävän muutaman vaihteen lisää kropastaan maan valkeuden avulla. Edes kylmä ei ehtinyt tulla kun koko ajan oli vauhti päällä. Kotipuistoon päästessä oli poju sen verran uupunut oudon uuden aineen tuomasta hämmästyksestä, että juoksi jo monta sataa metriä ennen kotiovea portaalle istumaan, että nyt mennään kotiin. Piste. Illalla oli kotona kaksi hyvin väsynyttä ja samalla onnellista hurttaa.

Ensilumi, Koda ja meidän treeni maastot

Tällä hetkellä itse olen leirillä, ja pojat pääsivät vierailemaan ystävälleni Minnalle. Minna on toiminut jo pari vuotta Kodan varaäitinä, ja tottelee välillä Minnaa jopa paremmin kuin minua. Nyt pääsi Bolt ensikertaa Kodan mukaan, mutta ei ole kyllä pienintäkään huolta lapsen pärjäämisestä. Bolt on ollut tähän asti malliyksilö sopeutumisesta. Mikään uusi tilanne ei aiheuta suuren suurta kauhua ja uudet asiat lähinnä kiinnostavat, ehkä hiukan ujostuttavat, mutta kaikkea pitää kokeilla.

Mallipoikia

Eilinen oli kyllä jännä päivä! Eksyttiin kämppikseni Jennin kanssa Match showhun NoDo hallille Hyvinkään Monniin. Tarkoituksena oli viedä Koda kisaamaan isoihin aikuisiin ja Bolt tutustumaan kisapaikan hälinään. No sitten kävikin niin että hiukan innostuttiin :)

Kisapaikan tunnelmaa

Koda isoissa aikuisissa ja Bolt isoihin pentuihin. Jennin piti esittää Koda kehässä, mutta viimehetken jännityksen takia pääsi Koda esittelemään itseään Liisan kanssa. Ehdin katsomaan Kodan kehää, eikä poika ole koskaan esiintynyt noin kauniisti! Seisoi aivan rauhassa _todella_ upeasti ja juoksi omaan tyyliinsä kauniisti. Käytös oli moitteetonta, ja kehässä pyörähdys omaan silmään nappi suoritus! Myös tuomari tykkäsi ja antoi Kodalle punaisen nauhan. Punaisten ryhmäkehässä sitten Jenni esitti Kodan upeasti, ja koira todella pisti parastaan! Tuomari ei kuitenkaan enää lämmennyt Kodalle ja kisa loppui siihen. Hienosti meni kuitenkin kaikin puolin, ja Koda sai hyvää palautetta esiintymisestä ja tuomari luonnehti vanhusta kaikinpuolin tasapainoiseksi.

Koda poseeraa ilman häntää

Riemu

Isoihin pentuihin innostuin lähtemään Boltin kanssa aivan hetken mielijohteesta, kun kokeilimme osaisiko Bolt seistä rauhassa, vaikka koskaan ei olla edes kokeiltu. Meni yllättävän hyvin, joten päätin lähteä kokeilemaan. Pariksemme saimme 10kk vanhan isovillakoiran pennun joka oli sivukorvalla kuultuna juuri saapunut Euroopasta kilpailemasta, mukanaan jonkinmoinen juniortitteli! Sininen nauha päätyi meille, mutta olin super tyytyväinen. Bolt seisoi hyvin, juoksi upeasti (vaikka itselläni oli ongelmia sovittaa vauhti järkeväksi) ja käyttäytyi oikein herttaisesti, sulattaen tuomarin sydämen pötköttelemällä hampaiden tarkastuksen aikana selällään joka raaja eri suuntaan. Sinisten ryhmäkehässä sattui jätti yllätyksiä. Bolt seisoi vielä edellistä kertaa upeammin, ihan rauhassa imeskellen herkkuja ja siinä samalla jyrsien mun sormet. Tuomari valitsi kahdeksan jatkoon joista me olimme se kahdeksas! Seuraavassa vaiheessa kaksi pentua sai lähteä ulos kehästä - kuuden parhaan joukossa oltiin! Tuomari palkitsi neljännen, kolmannen ja toisen. Ykköspalkinto ruusukkeen kanssa tuli vertailemaan bokseria ja Boltia, käski vielä kerran juoksemaan ympäri ja päätyi valitsemaan bokserin. Niin lähellä voittoa, tiputus viidenneksi. Hassu järjestys jakaa palkinnot, mutta olen järjettömän tyytyväinen. Bolt oli oikea luonnonlahjakkuus! Koskaan en ole edes harkinnut mitään näyttelyissä käymistä, mutta kaipa sitä tulisi harkita. Ei tuollaista talenttia voi hukkaan heittää! 3,5kk vanha pentu vei monet melkein vuotiaat aivan leikiten! Huippua! Jälkikäteen tuomari tuli vielä rapsuttelemaan kisan kuopuksen ja kehui valtavasti! Ei vain voi heti ensimmäistä kisaa kuulemma voittaa, vaikka olisi kuinka hyvä.

Pieni komistus!

Koda, Bolt ja Liisan koira Riemu olivat kaikki esiintyneet esimerkillisesti, mutta palkinnot olivat vielä jääneet saamatta. Hetken mielijohteesta ilmoitimme vielä Kodan ja Riemun parikilpailuun. Kyseessä siis Labradori ja sekarotuinen pystykorva, ainoa yhdistävä tekijä oli musta väri. Kisan ainoana erirotu parina odotukset eivät olleet korkealla. Pojat esiintyivät kuitenkin Liisan ohjauksessa upeasti ilman minkäänlaista etukäteisharjoittelua. Itse olen ihan pulassa jo yhden koiran händlaamisessa, Liisa esitti kaksi yhtäaikaa ilman harjoittelua. Upea esiintyminen ja poikien sympis look vetosi tuomariin ja pojat nappasivat kolmannen sijan! Päivän jättiyllätys ehdottomasti!

Illalla lähdimme vielä Kodan ja Boltin kanssa kaverilleni kyläilemään ja samalla testaamaan miten pieni käyttäytyy kun mennään vierailulle. Hyvin meni sekin! Väsynyt lapsi nukkui melkein koko illan oikein tyytyväisenä!

Koulun kuvataiteen projektiin lainattu kamera (canon 500D ) on ollut kovassa käytössä, ja nyt seuraavat pari kk tässäkin blogissa muitakin kuvia kuin vain puhelimella räpsittyjä :) Tässä muutama kuva harjoittelukierrokselta.

Jennin napsaisema kuva syvällisestä keskusteluhetkestä Boltin kanssa

Niin kaunis katse!

Korvat korvan taakse ja menoksi

Vaikea arvata haluaako pojat jotakin

Koda uudella matollaan

Taisi kissa tulla liian lähelle

Tän kuvan ilme oli jotain aivan loistavaa!

Kitokin olisi mielellään ottanut luun

Ahmatit

Vaikka yksi tekstin tunnisteista on arkea, toivon että tästä ei tule pojille tapaa.

Olin käynyt ostamassa Boltille uutta ruokaa, ja jättänyt 15kg säkin eteiseen odottamaan, että koirienruokakaappiin tulisi lisää tilaa entisen tyhjetessä. Luottavaisin mielin lähdin töihin, koirat jäivät tuttuun tapaan eteis- keittiö akselille. Kotiin tullessa oli edessä lattia täynnä koiran ruokaa ja kaksi vyöryvää karvakasaa. Pojat olivat sitten yhteistuumin päättäneet tunkeutua ruokasäkkiin ja nauttia muutaman päivän ruuat yhdellä kertaa. Jäljelle jääneen ruuan keräys säkkiin ja suoraan ulos. Ruokaa oli mennyt ehkä vajaa pari kiloa(suht. vaikea arvioida)? ja kyllä näkyi koirien vatsoista.

Bolt oli oma vauhdikas itsensä, pienellä lisä renkaalla vyötäröllä, mutta Kodan masu ei tykännyt. Bolt oli jo tänään aamulla valmis syömään normaalisti (sai silti paastota päivään ), mutta Kodan kohdalla täytyy vielä harkita jopa tämän illan ruokaa. Tuntuu että Kodalla ei millään meinaa sulaa ruoka ja turvotus pysyy. Käväistiin juoksemassa muutama kilometri, jonka jälkeen alkoi Kodakin näyttämään paremmalta, että eiköhän se tuosta lähde. Ruoka oli molemmille koirille uusi, ja tarkoituksena oli kokeilla miten toimisi Boltilla: hyvin näyttää sulavan ja maistuvan. Kodalle ruoka oli aivan liian vahvaa ja varmaan siitä syystä mahan sulatus tahtikaan ei ollut normaali.

Tästä tempusta ainakin opimme sen, että ruokasäkit _suoraan_ kaappiin suljettujen ovien taakse :)

Tämän päivän hölkkä/juoksu lenkki oli Kodalle sulatus lenkki ja itselleni pientä tuntumaan taas treenaamiseen. Flunssa alkaa pikkuhiljaa hellittää otettaan joten uskaltauduin kokeilemaan keuhkojen kestävyyttä. Juostiin 2,5km täysillä (=minä täysillä, Koda ei tällä kertaa vetänyt kuin ihan alussa hiukan, annoin mennä sitä tahtia kun tuntui hyvältä) Juoksu luisti, keuhkot kestivät hyvin ja vaikka kropan ainoa treeni Jämin kisojen jälkeen on ollut rappumme 48 porrasta useaan kertaan päivässä kivuttuna, jaksoin hyvin! Oikea pakara alkoi noin 2km kohdalla kramppaamaan pahasti, taistelin kuitenkin lenkin viimeiset mäet loppuun. Huomenna saa nähdä oliko viisas veto :) Oma fiilis treenistä on loistava! Vaikka matkallisesti eikä ajallisesti lenkki ollut pisimmästä päästä, sain vedettyä täysillä ilman että tuntui aivan kauhealta. Puolikuntoisena oikein hyvä treeni! Tästä mennään parempaan suuntaan :)

Treenin tiedot:
Kesto:                14:36
Matka:               2,5km
Keskinopeus:    10,3km/h
Maks.nopeus:    24,2km/h

Sori tuli pitkästä aikaa kuvaton postaus :) Kattelkaa edellistä postausta, niihin kuviin on panostettu ;)

Sain haasteen! Kuvahaasteen :)

Uusi valjakkourheilija junnu Jenna haastoi minut blogissaan kuvahaasteeseen :)

Minulle siis annettiin kategorioita joihin tulee laittaa jokaiseen muutama kuva lemmikistään, joten ryhdyin tuumasta toimeen!

Itselläni kun kuvaamisen lahjaa ei ole pahemmin suotu (toisin kuin rakkaille ystävilleni), niin käytän törkeästi hyödykseni näitä suhteita, joten kaikki kuvat eivät ole omia ottamiani :) Jokaisen kuvan alla kuitenkin lukee copyright jotta taitavat kuvaajat saavat todella ansaitsemansa huomion!

Paras yhteiskuva:

© Jenni Pitkänen

© Sari Ignatius

Valitsin nää ryhmäkuvat koska yksinkertaisesti pidän niistä! Ensimmäinen kuvaa tän hetken nykyarkea miltein täydellisesti. Aina solmussa ja menossa erisuuntiin. Toinen kuva on vuodelta 2009, ennen Falconia. Meillä oli vain kaksi koiraa Rommi ja Koda. Rommi oli meijän perheen nallekarhu joka piti aina huolta, erityisesti pikkusiskostani Verasta. Rommi oli tajuttoman rakas koira, ja vaikka se on nyt jo kuollu, elää siitä osa edelleen Falconissa.

Treenaamassa:

©hipsu.com2011

©hipsu.com2011

Nämä kolme kuvaa valitsin ihan hyvien treenien muistona. Falconin kanssa agility on yhtä kilpajuoksua. Treeneissä on nähty verta, hikeä ja kyyneliä, mutta hauskaa se on ihan joka kerta. Pakko laittaa itsensä täysillä likoon ja juosta niin kovaa kuin kintuista lähtee kun poju on sen verta nopea. Kodan veto kuva taas kuvaa täydellisesti Kodan täydellistä treeni intoa. Aina menossa, koko sydämellään!

Kisaamassa:

©Vera Ignatius

©Janne Viinikainen

©koirakuvat.kuvat.fi

Lemppari kisakuvani kautta aikojen! Samalla myös lemppari lajini kuvissa!

Paras kesäkuva:

Koda nauttimassa kesällä 2010 ja 2014. Onnellinen koira!

Paras talvikuva:

©Vera Ignatius

©Vera Ignatius

©Vera Ignatius

©Vera Ignatius

Talvella 2012, kun oli lunta, myllättiin Veran ja koirien kanssa kotipelto täysin. Kivaa oli, myös Kodalla! Veran bordercollie Pixeli oli tuolloin vielä aivan pieni, mutta jo aivan valmis suksien eteen, ainakin omasta mielestään ;)

Tunnelmallisin kuva:

©Jenni Pitkänen

Boltin ensimmäinen päivä kotona oli paitsi hermojaraastava kaiken pissan takia, myös oikein liikuttava ja tunnelmallinen hetki. Pieni oli päässyt suureen maailmaan turvallisen pentueen suojista. Kotona ainoa tuki ja turva oli täysin oudoissa tyypeissä.

Hassuin ilme:

©Jenni Pitkänen

Koda näyttää sanovan että hyi mitä sä oikein kotiin toit... vie se pois, en tykkää ;)

Lomalla:

©Vera Ignatius

Viime syksyn MM-kilpailuihin matkustaessa lomailtiin koko perheen voimin eripuolilla Eurooppaa. Tässä kuvassa olen Falconin ja Frigen kanssa Puolalaisessa metsässä.

Työssä:

Ahkera etsijäkoira Koda löysi kaikki raunioradan ukkelit!

Tihutöissä:

Nyt jo edesmennyt kissani (tai perheen kissa virallisesti) Battery piti hauskaa jouluna :)

Toinen identiteetti:

Kodan toinen identiteetti herttaisen perhekoiran lisäksi on hurja peto joka lähtee minkä vain liikkuvan perään. Tässä poju pinkoo liina perässään tottelevaisuus treeneistä suoraan metsään hajujen perään. Jäi treenit treenaamatta sillä kertaa, mutta metsässä juoksua tuli molempien harjoiteltua, Koda edeltä minä perässä.

Kuvahaasteeseen kuului myös haastaa jokin/jotkin muut blogit tähän samaiseen tehtävään. Päätin haastaa siskoni Veran, koska tiedän että sieltä on luvassa suhteellisen huikeita kuvia ;)
Työn iloa :

Elämäntapana koirat

 Loppuun vielä pakollinen hehkutus tulevasta! Tämän syksyn suurin tavoite/haave/unelma/motivaattori eli Ranskan EM-kilpailut ovat minun kohdallani toteutumassa! Onnistuneella SM-kilpailuiden suorituksella sain kahmaistua itselleni paikan Suomen A-maajoukkueessa, joten marraskuun lopussa on suunta kohti Ranskaa! Treenien jatkaminen Jämin jäljiltä on jäänyt tältä viikolta armottoman sitkeän flunssan takia. Kuumaa juotavaa, mynthoneita, unta ja reippaita kävely lenkkejä.

Maajoukkue paikasta olen  hyvin hyvin onnellinen, kiitollinen ja sanoin kuvaamattoman ylpeä !